Rovaniemen Palloseurassa on jouduttu kiristämään talousvyötä äärimmilleen. Ja niin surkuhupaisalta kuin se kuulostaakin, syynä on seuran RoPS Bingon toiminnan hiipuminen. Siis seuralla, joka pelasi viime kaudella eurokentillä.

Ja jos lisää tragikomiikkaa asetelmaan halutaan, bingon tulovirrat lähtivät syöksyyn, kun viranomaiset asettivat sinne tupakointikiellon. Kun pössyttely päättyi, jäivät asiakkaat kotiin.
Parhaimmillaan bingo on tuottanut seuralle HS:n mukaan 400 000 euroa vuodessa, vielä 2015 tuloutus oli 150 000. Ja nämä rahat ovat menneet suoraan seuran pyörittämiseen, pääosin pelaajabudjettiin.

En halua liaksi irvailla aluepolitiikalla, mutta millähän muulla veikkausliigaseuran paikkakunnalla olisi ylipäätään mahdollista, että kylän väki rahoittaa seuran toiminnan tulemalla bingoon?

[nosto tasoitus=”oikea”]Ja vielä omituisempaa on, että bingon tuotot ovat olleet RoPS:in toiminnan ylivoimaisesti suurin kivijalka – ja elämme nyt siis 2010-luvulla. [/nosto]

Olisiko kannattanut olla ajoissa jonkinlainen b-suunnitelma? Toisaalta, tuskin he osasivat odottaa tupakointikiellon romahduttavan asiakaskunnan – ja tuottihan bingo edelleen hyvin. Mutta silti ripaus kaukonäköisyyttä ei olisi ollut pahitteeksi.

Tapaus RoPS Bingo reflektoi erinomaisesti suomalaista seurajalkapalloilua. Liian moni elää kädestä suuhun erilaisilla ”bingokikkailuilla”, toiminta pyörii tappiollisesti vuodesta toiseen. Konkursseja on nähty viime vuosina aivan liikaa. Osalla seuroista on mesenaattinsa, jotka käyvät joka vuosi pankissa kuittaamassa tappiot pulskasta rahapussistaan. Mutta todella harva seura tekee toiminnallaan positiivista tulosta.

Hyvä kysymys on, voiko suomalainen liigaseura tehdä aidosti voitollista tulosta? Voi, muttei kovin moni. En ole pysynyt laskuissa, kuinka monta seuraa on 2000-luvulla mennyt nurin ja kadonnut jonnekin alasarjojen syövereihin tai joutunut muuten valtaviin talousvaikeuksiin. Niitä on näppituntumalta kymmenkunta.

Mistä keinot talouden tervehdyttämiseen? Ilves nosti päänsä pinnalle mielenkiintoisella konstilla; sen pelaajat olivat käytännössä useamman vuoden ajan puoliammattilaisia ja kävivät töissä. Talous saatiin kuntoon, ja nyt Ilves on jälleen matkalla täysammattilaisuuteen, ainakin osin. Jotakin kertoo se, että Ilves pysyi liigassa puoliammattilaiskoneistollakin. Olisiko tässä lääke monelle muullekin seuralle?

Veikkausliigassa on tällä kaudella 12 joukkuetta. Elättääkö tämä ikiroutainen maa niin monta liigaseuraa? Ei ainakaan tällä hetkellä. Liian moni seura haalii ulkomailta vuosittain hirvittävän määrän pelaajia, joista osa jää ja suurin osa lähtee. Vaikka heidän palkkansa eivät suuren suuria olisikaan, ei lysti ihan halpaa ole. Ja mitä enemmän on ulkomaalaispelaajia, sitä vähemmän tilaa omille kasvateille nousta liigarinkiin; oravanpyörä on valmis.

[nosto tasoitus=”oikea”]Tällä hetkellä 12 liigaseuralla on riveissään yhteensä 85 ulkomaalaispelaajaa – eli yli seitsemän joukkuetta kohden.[/nosto]

HJK:lla on 12, IFK Mariehamnilla 10, Interillä yhdeksän. Toisessa päässä JJK:lla on yksi, HIFK:lla kolme ja VPS:llä neljä.

EU:ssa työvoima liikkuu vapaasti, mutta kuten koripallossa, jalkapallossakin seurojen kesken olisi mahdollisuus tehdä herrasmiessopimus, joka rajoittaisi ulkomaalaispelaajien määrää. Osalle seuroista se olisi siunaus, mutta osalle katastrofi; miten pärjätä eurokentillä, jos ei ole riittävän laadukkaita pelaajia? Toisaalta, ei siellä viime vuosina häävisti ole näinkään pärjätty…

Palloliitto on osaltaan rohkaissut suomalaisseuroja omien kasvattien peluuttamiseen, ja se on signaali tismalleen oikeaan suuntaan.

Itse näkisin mieluusti enemmän pitkäjänteisen työn tuloksena tuotettuja omien seurojen kasvatteja joukkueissa. Ja jotenkin uskon, että niin näkisi moni muukin. Ilman mitään rasismivivahdetta; kehittyvä oman kylän nuori pelaaja sykähdyttää monen fanin sielua takuulla enemmän kuin keskinkertaiset tusinaulkomaalaiset.

Lauri Hollo