Näkökulma: Jacob Friisin aikakausi oli siinä – kaksi vuotta meni kankkulan kaivoon

Jacob Friisin päivät ovat luetut.

Ei ole oikein mitään mahdollisuutta jatkaa tällä tiellä. Se on ihan sama, olisiko San Marino kaatunut 3-0, 7-2 tai 20-0. Sinällään iso ja hieno voitto San Marinosta ei isossa kuvassa muuta mitään.

Palloliiton puheenjohtaja Ari Lahti sanoi jo San Marino -ottelun alla poikkeuksellisen suoraan, että Friisin asemaa tarkastellaan kriittisesti viikonloppuna. Kovin paljon suoremmin ei voi vihjailla, että valmentaja saa potkut sanomatta sitä eksplisiittisesti.

Friis sai vajaa pari vuotta sitten Palloliitolta pitkän sopimuksen, jossa päätavoitteena on ollut päästä vuoden 2028 EM-kisoihin. On ihan totta, ettei vielä edes olla EM-karsinnoissa.

Friisin aika alkoi MM-karsinnoilla, joista huokui vaikutelma, ettei ketään oikeastaan edes haitannut, että karsintarupeama meni vihkoon. Jäi sellainen tunne, että ne olivat harjoituspelejä ennen Friisin työn varsinaista alkamista.

Surkeiden MM-karsintojen jälkeen Kansojen liigassa täysin voitettavan tasoisia vastustajia vastaan olisi kuitenkin viimeistään pitänyt näkyä edes jotain. Luonnollisesti Friisin mielestä on näkynyt, mutta kukaan muu ei ole oikein nähnyt.

Pelaaminen on ollut sekavaa, puuroutunutta ja erittäin ailahtelevaa. Huuhkajat ei ole Friisin alaisuudessa juurikaan pystynyt luomaan ja rakentamaan hyökkäyspeliä pallollisena. Syyttävää sormea voi toki myös osoittaa keskinkertaisen pelaajamateriaalin suuntaan.

Toisaalta jos tunnistetaan – ja on taatusti tunnistettu heti alussa – että hyökkäyspelaaminen on tällä materiaalilla vaikeaa suhteessa vastustajiin, oma pää pitäisi pystyä muuraamaan kuntoon. Siinäkään ei ole onnistuttu, vaan Huuhkajien puolustaminen on pahimmillaan ollut reikäjuustoa.

Friisin ajan paras tulos on ollut kotivoitto Puolaa vastaan, ja silloin Puola puolestaan oli erittäin sekavassa jamassa (muistatte ehkä ne riidat valmentajan ja Lewandowskin välillä).

Vajaan kahden vuoden taipaleesta on jäänyt melko sekava kuva. On suorastaan jäänyt vaikutelma, ettei Friis tunne suomalaista jalkapalloa saati suomalaisia pelaajia. Tuskin se todellisuudessa ihan niinkään on – ainakaan kun tanskalainen on jo näin kauan palkkaa nostanut.

Pelaajavalinnat ovat kuitenkin turhan usein jättäneet sellaisen, sanoisinko kollektiivisen, maun, että ”miksi ihmeessä tätä ja tätä pelaajaa ei taaskaan valittu”.

Osittain pelaajavalinnoista on myös huokunut hieman nurinkurinen asetelma suomalaisessa maajoukkuefutiksessa. Vaikka Pikkuhuuhkajien Mika Lehkosuo tuppaa kerta kerrasta sanomaan, että Huuhkajien päävalmentaja valitsee pelaajansa ensin ja hän sitten, usein on ollut ilmiselvää, että Pikkuhuuhkajat on ollut nokkimisjärjestyksessä ykkönen ja Huuhkajat toinen.

Siitä voidaan toki kiistellä, kumpi palvelee enemmän kokonaisetua, mutta erikoinen tällainen asetelma on joka tapauksessa.

Tästä saadaan sopiva aasinsilta Pikkuhuuhkajiin. Lehkosuon joukkueesta on suorastaan tullut suomalaisen miespuolisen maajoukkuefutiksen lippulaiva. Pikkuhuuhkajissa on jotain raikasta intoa, eteenpäin puskevaa voimaa. Samaan aikaan Huuhkajiin on palannut apatia. Tilanne on samankaltainen kuin Markku Kanervan aikakauden alussa.

Ja tästä taas päästään siihen, että jos Kanervalla oli alkuun vaikeaa, pitäisikö Friisillekin kuitenkin antaa vielä aikaa?

Ei. Eteenpäin ei ole menty. Materiaali on mitä on, mutta juuri nyt näyttää siltä, että esimerkiksi Lehkosuolla on kykyjä saada tästä materiaalista paljon enemmän irti.

Jaakko Perttilä
X: @JaakkoPerttila