Näkökulma: Sydän itkee, sillä Juventus ei ole enää koskaan entisensä – kiitos kaikesta, Gianluigi Buffon

© Kuva: Getty Images
Leicester - Tottenham! Popparit esiin ja vetoa sisään! Lue ennakko ja lunasta talletusbonus!

Onko kaiken aina pakko muuttua?

Sinänsä hauskaa, että tämä Putous-hahmo Aina Inkeri Ankeisen, eläkeläisneidin, kuuluisin lausahdus on viime päivinä pyörinyt mielessäni ajatellessani kannattamaani jalkapalloseuraa Juventusta, Wanhaa Rouvaa.

Myönnän. Kuulun siihen ihmisryhmään, joka löytää itsensä usein haikailemasta menneiden perään; ajattelemasta, että ennen oli paremmin.

Toivomasta, että kunpa mikään ei muuttuisi eikä olisi muuttunut. Niin olisi paremmin.

Ei se maailma sillä tavalla toimi, kuulen toisen Putous-hahmon Ymmi Hinaajan kuiskivan korvaani.

* * *

Lyhyt kertaus. Ensimmäisen kerran muistan sympatiseeranneeni Juventusta 29. toukokuuta 1985 tapahtuneen Heyselin tragedian jälkimainingeissa. 39 ihmistä, näistä 32 Juventuksen kannattajia, kuoli ennen Euroopan Cupin loppuottelua puhjenneen katsomomellakan seurauksena.

Juventus voitti Liverpoolin finaalissa, jota ei olisi pitänyt pelata, eikä se voitto ketään kiinnostanut.

Olin 8-vuotias, ja muistan lukeneeni lehdistä juttuja tästä hirvittävästä tragediasta. Se tapaus jätti jäljen.

Del Pieron lopettamisen jälkeen olin varma, että tunneside seuraan ei voisi enää koskaan olla yhtä vahva Il Capitanon poistuttua areenalta.

Melko tarkkaan kymmenen vuotta myöhemmin kävin ensimmäisen kerran Italiassa. Marssin pienen pohjoisitalialaisen kylän, jonka nimeä en enää edes muista, torille ja ostin Juventus-lipun sekä pelipaidan.

Sen selässä komeili numero 10 ja nimi Del Piero.

Tuolloin en tietenkään voinut kuvitella, että Alessandro Del Piero pelaisi yhtäjaksoisesti Wanhan Rouvan riveissä vielä 17 vuoden ajan ja kasvaisi Juven ehkä kaikkien aikojen suurimmaksi pelaajaksi.

Del Pieron lopettaminen Juventuksessa keväällä 2012 riipaisi syvältä. Olin varma, että tunneside seuraan ei voisi enää koskaan olla yhtä vahva Il Capitanon poistuttua areenalta.

Sitä poistumista olen vuosien varrella lukuisia kertoja pala kurkussa ja kostein silmin ihastellut tältä videolta. Oli huikeaa, että Del Piero sai poistua mestarina. 13. toukokuuta 2012 juhlittiin Juventuksen ensimmäisetä mestaruutta yhdeksään vuoteen ja vietettiin Del Pieron erittäin tunteikkaita jäähyväisiä vasta kahdeksan kuukautta aiemmin vihityllä Juventus Stadiumilla.

* * *

Del Pieron lähdön jälkeen on lähes joka kesä tuntunut, että elämä on (myös futiskannattamisen näkökulmasta) pelkkää sietämistä ja sopeutumista.

Lähes joka kesä siirtouutisia lukiessa ja lähtevien ja saapuvien pelaajien listaa tutkiessa on tuntunut, että tuo ei ole enää ”minun” joukkueeni. On tuntunut, että juuri kun on ehtinyt saada edes vähän tuntumaa edellisen kauden joukkueeseen, se on jälleen pirstaleina.

On tullut mietittyä, että onko kaiken aina pakko muuttua.

Onneksi alakerran BBC-linja Andrea BarzagliLeonardo BonucciGiorgio Chiellini yhdessä keskikentän työmyyrän Claudio Marchision ja Forrest Gumpin lailla juoksevan Stephan Lichtsteinerin kanssa edusti viime vuosina jotain pysyvää.

Ja sitten oli Gianluigi Buffon.

Lauantaina iltapäivällä pelattiin jalkapallo-ottelu, josta en halunnut missata sekuntiakaan. Buffon oli jo ennen kauden viimeistä ottelua ilmoittanut, että kyseinen Hellas Verona -matsi oli hänen viimeisensä Juventuksen paidassa.

Sen tiesi, että siitä ottelusta ei moni Juventus-fani kuivin silmin selviä.

Ottelun aikana sain wanhan liiton tekstiviestin hyvältä ystävältäni, entiseltä työtoveriltani, intohimoiselta Liverpoolin kannattajalta (jonkinmoinen sattuma tämäkin), Ilta-Sanomien ja Urheilulehden (ent. Veikkaaja ja Urhelusanomat) toimittajalta Janne Kosuselta. ”Jankka” kertoi tuntevansa suurta haikeutta katsellessaan ”yhden ainutlaatuisen aikakauden viimeisiä hetkiä”.

Hän tarkoitti Buffonia, tietysti.

Äijät vaihtuvat, seura pysyy.

Vastasin tuntevani samoin ja aloin purkaa sydäntäni. Surkuttelin, että nyt tuo tunne ”oman” joukkueen katomisesta on ihan varmasti lopullinen.

Jankka muistutti, että on se Liverpoolkin sitten 1980-luvun alun vähän muuttunut…

”Äijät vaihtuvat, seura pysyy”, hän totesi viisaasti.

Tietysti olin itsekin pähkäillyt asiaa juuri noin. Mutta silti.

* * *

Tätä miettiessäni muistin sunnuntaina italialaisen ystäväni Roberton minulle vuonna 1995 lähettämän Juventus-kalenterin. Luulin olevani varma, mistä kalenteri löytyisi, ja lähdin etsimään sitä varastosta.

Osa naisväen jostain syystä inhoamista aarrearkuista oli varaston perimmäisessä nurkassa sellaisessa paikassa, että niihin ei ihan pienellä vaivalla päässyt käsiksi. En löytänyt kyseistä aarretta, mutta paljon muuta arvokasta kylläkin: Mestarien liigan lohkovaiheen virallisen oppaan kaudelta 1998–99 (HJK oli mukana), Juventuksen mestarijoukkueen julisteen kaudelta 2002–03, Mestarien liigan 2003 välierästä mukanani tuomani julisteen, Juventus-kalenterin vuodelta 2004…

Mainittu CL-välierä 14. toukokuuta 2003 on muuten yksi vaikuttavimmista muistoistani koskaan. Juventus voitti täpötäydellä Stadio Delle Alpilla Real Madridin 3–1 ja selviytyi finaaliin. Buffon torjui ottelussa Luis Figon rankkarin, joka olisi maaliin mennessään pudottanut Juventuksen finaalista.

Kysyin häneltä, mihin joukkueeseen menet ensi kaudeksi. Hän vastasi välittömästi: ’En mihinkään. Minä pysyn Juventuksessa’.

Mutta niistä aarteista. Kaudelta 1998–99 Juven kokoonpanosta löytyvät mm. nimet Angelo Peruzzi (ykkösvahti), Ciro Ferrara, Paolo Montero, Mark Iuliano, Alessandro Birindelli, Gianluca Pessotto, Igor Tudor, Angelo Di Livio, Antonio Conte, Zinedine Zidane, Simone Perrotta, Edgar Davids, Filippo Inzaghi ja Del Piero.

Ai että, miten nostalginen kaukokaipuu suorastaan tulvii sisimpään.

Mutta Buffonin nimeä listalta ei löydy. Sellainenkin aika on siis ollut.

Entäs tekstillä Campione D’Italia 2002/2003 otsikoitu juliste: Iuliano, Tudor, David Trezeguet, Alessio Tacchinardi, Lilian Thuram, Montero, Marco Di Vaio, Conte, Gianluca Zambrotta, Birindelli, Del Piero, Ferrara, Pavel Nedved, Pessotto…

Ja alarivin keskimmäisenä Gianluigi Buffon. Kaksi scudettoa voittanut 25-vuotias Buffon.

* * *

Yksi viikko keskellä kuumaa kesää 2006 tiivistää oikeastaan kaiken Gianluigi Buffonista.

9. heinäkuuta Italia juhli maailmanmestaruutta. Buffon oli päästänyt MM-turnauksen seitsemässä ottelussa kaksi maalia: Cristian Zaccardon oman maalin USA:ta vastaan ja Zinedine Zidanen rankkarin finaalissa Ranskaa vastaan. Mestaruus varmistui rankkarikisan 5–3-voitolla.

Viisi päivää myöhemmin, keskellä mestaruushumua, Juventus pudotettiin Calciopoli-skandaalin seurauksena Serie B:hen.

Buffonin sisko Veronica on kertonut tapahtuneesta näin:

”Olimme yhdessä, kun kuulimme uutisen Serie A:han pudottamisesta. Kysyin häneltä, mihin joukkueeseen menet ensi kaudeksi. Hän vastasi välittömästi: ’En mihinkään. Minä pysyn Juventuksessa’. Hän olisi voinut mennä ihan mihin tahansa joukkueeseen maailmassa.”

Buffon, Del Piero, Nedved, Trezeguet ja Mauro Camoranesi jäivät Juventukseen.

Päätimme pysyä yhdessä. Menetimme kaiken saavuttaaksemme asioita, joita ei voi mitata: kunnoitusta ja syvää kiintymystä.

”Päätimme pysyä yhdessä kunnioittaaksemme paitaa, seuraa ja faneja. Menetimme kaiken saavuttaaksemme asioita, joita ei voi mitata tai joista ei voi käydä vaihtokauppaa: kunnioitusta ja syvää kiintymystä. Ne ovat jokaisen ryhmän ja joukkueen perusarvoja. Ilman meitä ei olisi tullut voittoja, mestaruuksia ja ennätyksiä”, Buffon kirjoitti italialaislehti La Stampassa vuosi sitten.

Tuossa tekstissään Buffon muuten mainitsi, että hän laskee voittaneensa jo kymmenen (nyt 11 scudettoa). Hän otti mukaan myös Calciopolissa rangaistuksena viedyt kausien 2004–05 ja 2005–06 tittelit.

”Kyllä, kymmenen. En häpeä sanoa sitä. Olen voittanut niistä jokaisen kentällä. Niiden mestarien rinnalla, joiden kasvot, hymyt ja uupumuksen näen tätä kirjoittaessani. Italian jalkapalloliitto, Serie A tai Wikipedia voivat sanoa, että minulla on kahdeksan mestaruutta. En keskustele tuomareista tai oikeuden päätöksistä, mutta kukaan ei voi kieltää minua tuntemasta jokaista niistä mestaruuksista”, Buffon kirjoitti.

* * *

Juuri aito tunne, ne ylitsepursuavan riemukkaat tuuletukset, sydäntäsärkevät pettymyksen osoitukset, ilon ja surun suolaiset kyyneleet, tekivät – tai siis tekevät – Buffonista niin rakastettavan maalivahdin ja jalkapalloilijan; ihmisen.

Buffon antaa tunteidensa näkyä. Hänestä näkee, että hän välittää.

Kentällä Buffonissa oli (ja jos ura jatkuu, on) muutama poikkeuksellinen kyky. Hänen joukkueidensa puolustus toimi yleensä hämmästyttävän yhtenäisesti. Niin yhtenäisesti ja saumattomasti, että usein erittäin vaaralliseltakaan näyttänyt tilanne ei lopulta ollut lähelläkään päättyä vastustajan maaliin, hyvä jos laukaukseen. Buffonin johtama puolustuslinja tiesi millintarkasti, miten jokaisen yksilön ja puolustuslinjan kollektiivina piti toimia. Suuri tekijä tässä oli juuri se, miten Buffon puolustusta ohjasi.

Buffon antaa tunteidensa näkyä. Hänestä näkee, että hän välittää.

Toiseksi usein näytti siltä, että kun puolustus oli jo pelattu ulos, ja käytännössä mitään ei ollut enää tehtävissä, Buffon onnistui tekemään mahdottomasta mahdollisen ja pelastamaan tilanteen. En tiedä ketään muuta maalivahtia, joka olisi pelastanut niin paljon ns. varmoja maaleja.

Usein Buffon teki tämän uskomattomalla reaktiotorjunnalla (kuten tällä videolla: ehdoton suosikkini Buffonin uran torjunnoista on tuo Mario Balotellin laukaus läheltä, jonka Buffon torjuu ylärimaan). Mutta usein Buffon myös vain odotti hyökkääjän ratkaisua tarpeeksi pitkään, ja kun hyökkääjä jäi odottamaan Buffonin reaktiota, tämä ”jäätyi” ja Buffon sai poimia helpon marjan.

* * *

17 kautta, 640 Serie A:n ottelua, 125 Mestarien liiga -matsia, kymmeniä pelejä Italian cupissa.

Yhdeksän scudettoa (omien laskujensa mukaan 11), viisi Italian cupia (joista neljä Juventuksessa), maailmanmestaruus.

Nyt Buffon on siis pelannut viimeisen ottelunsa Juventuksessa.

Sitä on lähes yhtä vaikea niellä kuin tätä palaa kurkusta.

Buffonin ja fanien kyynelissä kiteytyi kaikki se, mitä Buffon on meille Juventuksen kannattajille merkinnyt.

Onneksi myös Buffon sai arvoisensa läksiäiset. Hänet otettiin viimeisen ottelunsa 64. minuutilla vaihtoon ja hän pääsi kiertämään kunniakierroksen Juventus Stadiumilla pelin vielä kestäessä.

Aivan kuten Del Piero kuusi vuotta aiemmin. Mestarina. Legendana.

Niissä pitkissä jäähyväisissä, niissä Buffonin ja fanien kyynelissä kiteytyi kaikki se, mitä Buffon on meille Juventuksen kannattajille merkinnyt.

Itselleni Buffon oli viimeinen linkki entiseen, Wanhaan hyvään Rouvaan.

Siksi tämä tunne on nyt tavallista voimakkaampi.

Että ensi kauden joukkue ei enää ole ”oma” joukkueeni. Jos vielä Marchisiokin lopettaa, varmasti lähtevän Lichtsteinerin lisäksi… Ei sitä kestä edes ajatella. Silloin seitsemän peräkkäisen scudetton voittaneesta viisikosta olisivat jäljellä enää Barzagli ja Chiellini.

Olen jopa melko varma, että tämä tunne jää pysyväksi. Juventus ei ole enää entisensä. Juventus ei ole enää Juventus.

* * *

Ja sitten. Jonakin kesäyönä saunan ja parin oluen jälkeen huomaan taas fiilisteleväni kesämökillä Del Pieron – ja nyt myös Buffonin – jäähyväisvideota katsellen. Vähän myöhemmin todennäköisesti löydän itseni taas Juventuksen kotisivuilta tutkimassa kausikorttien hinnastoa.

Jo useana kesänä Del Pieron lopettamisen jälkeen olen harkinnut ostavani kausikortin, jotta pääsisin varmasti juuri niihin peleihin, joihin haluan.

Jonain päivänä vielä ostankin. Jotta pääsen paikan päälle näkemään ja hyvästelemään seuraavan sukupolven Juventus-legendoja.

Sillä tavalla se maailma – ja miehen mieli – toimii.

”Äijät vaihtuvat, seura pysyy.”

Harri Pirinen
Twitter: @delharrio10

» Serie A:n huippujoukkueiden kaikki ottelut Ruudusta!

Leicester - Tottenham! Popparit esiin ja vetoa sisään! Lue ennakko ja lunasta talletusbonus!