Albert Camus unelmoi urasta jalkapalloilijana. Sitten tuli tuberkuloositartunta, mutta rakkaus lajiin säilyi vahvana läpi elämän

Näinä päivinä tulee 74 vuotta kuluneeksi siitä, kun Michel Gallimard julkaisi ranskalaisen Albert Camusin (1913–60) romaanin Rutto. Kirjailija Alain de Bottonin mukaan Ruttoa pidetään usein sotien jälkeisen ajan suurimpana eurooppalaisena romaanina. Camus itse kuuluu kirjallisuushistorian merkittävimpiin hahmoihin. Hän on kaikkien aikojen toiseksi nuorin Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaja ja eksistentialismin ja absurdismin pioneeri. Harva kuitenkaan tietää, että ennen maailmanmainettaan hän pelasi jalkapalloa. Jo koulussa huomattiin, että Camus tunsi lajin salat. Lahjakas hän oli joka puolella kenttää — niin maalivahtina kuin hyökkääjänäkin. Erikoistua hän päätti lopulta veräjän vartiointiin. Camus pelasi yliopistojoukkue Racing Universitaire d’Algerissa vuonna 1930. Aikalaiset kuvaavat hänen olleen intohimoinen ja urhea maalivahti, mutta hän ei omien sanojensa mukaan reagoinut voimakkaasti yksittäisiin voittoihin tai tappioihin. Silti joukkueessa katsottiin, että hän täytti tehtävänsä oikein mainiosti. Muutamaa kuukautta myöhemmin tuberkuloositartunta lopetti ennenaikaisesti Camusin uran vihreällä veralla. Vasta teini-ikäinen poika yski verta, ja osa perheenjäsenistä oli vankasti sitä mieltä, että pelien jälkeinen odottelu kylmässä ilmassa oli saanut sen aikaan. Jalkapallo vain vetosi aina Camusiin ja vaikutti hänen myöhempään ajatteluunsa. Nuorena miehenä Algeriassa hän tapasi viettää aikaansa paikallisten joukkueiden peleissä. Ja ottaessaan ensiaskeleitaan journalismissa, hän aina sunnuntaisin odotteli urheilutuloksia siinä toivossa, että hänen entinen yliopistojoukkueensa olisi voittanut. Toimiessaan opettajana vuonna 1941 hän valmensi koulunsa joukkuetta ja jopa pelasikin hieman, vaikkakin hänen romahtanut kuntonsa järkytti häntä itseään. Normandian maihinnousu taas vaikutti ensimmäisen kerran hänen elämäänsä silloin, kun hänen odottamansa mestaruusottelu peruttiin. Samantapaisia tarinoita on monta. Camus puhui jalkapallosta ihmisen olemassaolon vertauskuvana. – Kaikki, minkä olen oppinut filosofiasta ja moraalista, olen oppinut sen jalkapallokentältä, väitetään taiteilijan kerran todenneen. Vaikkei hän ihan näin koskaan sanonutkaan, tiedetään hänen olleen onnellisimmillaan futiskentällä. Jalkapallo vilahteli Camusin teoksissa aina silloin tällöin. Keskenkeräiseksi jääneessä, omaelämäkerrallisessa Ensimmäisessä ihmisessä (1994) päähenkilö Jacques elää ja hengittää jalkapalloa. Jacquesin lapsuudessa laji on hänen ”valtakuntansa” ja läpi nuoruusvuosien se tunkeutuu hänen tietoisuuteensa jopa hänen tahdostaan riippumatta. Putoamisessa (1956) pariisilainen asianajaja tunnustaa, ettei hän ole koskaan tuntenut oloaan viattomaksi, vilpittömäksi tai innostuneeksi, paitsi silloin, kun hän on päässyt urheilemaan tai seuraamaan toisten urheilemista muiden kanssa. Camus ajatteli, että jalkapallo voi muovata ihmisen identiteettiä ja auttaa ymmärtämään, kuinka tärkeää on tehdä yhdessä töitä saman päämäärän eteen. Ranskalaiskirjailija uskoi, että erityisesti potkupallo tarjoaa ihmisille paremmat avaimet elämään kuin umpipölyinen politiikka tai filosofia. Hän mielsi sen ihmisläheiseksi filosofian suuntaukseksi. 1950-luvulla Camusia pyydettiin muistelemaan aikojaan Racing Universitaire d’Algerissa. Silloin hän sanoi, että urheilu oli opettanut hänelle paljon moraalista ja velvollisuudentunnosta. Hän teorioi myös, että jalkapallon arvaamattomuus on elämä pienoiskoossa. Ja maalivahtien yksinäistä ja epäkiitollista roolia hän jaksoi sympatisoida elämänsä loppuun saakka. Loppu tuli autokolarissa vuonna 1960. Lourmarinin kylän paikallisjoukkueen pelaajat kantoivat hautajaisissa hänen arkkunsa. Muokattu 2.7. klo 21.59: Otsikkoa muutettu. Aiempi otsikko oli ”Yksi kaikkien aikojen kirjailijoista aidosti unelmoi urasta jalkapalloilijana – yllätyitkö?”.