Näkökulma: ”Vielä kerran naiset” – Onko Helmareilla parhaat pelaajat mukana EM-kisoissa?

Naisten EM-kisoja pelattiin viimeksi viisi vuotta sitten, kun Hollanti juhli vuonna 2017 kotikisojen mestaruutta. Kolmastoista naisten EM-turnaus piti pelata vuonna 2021, mutta kisoja jouduttiin siirtämään vuodella koronapandemiasta johtuen. Heinäkuun 6. päivä kisat pääsevät vihdoin vauhtiin.

Suoranainen syy kisojen lykkäämiseen ei ollut pandemia, vaan eri jalkapalloturnausten päällekkäisyyden välttäminen. Tällä järjestelyllä miesten ja naisten EM-turnauksia ei pelattu samana kesänä. Vielä enemmän päätökseen vaikutti Tokion olympialaisten siirto vuodelta 2020 kesälle 2021. Olympialaisissa naiset futaavat parhailla maajoukkueillaan, joten oli sula mahdottomuus pakottaa Euroopan parhaat maajoukkueet kahteen huipputurnaukseen samana vuonna.

Suomi selvitti hienosti paikkansa siirrettyyn EM-turnaukseen, kun karsintalohkot saatiin pelattua loppuun helmikuussa 2021. Edes jatkokarsintaa ei tarvittu, kun Helmarit oli ykkönen lohkossa, jossa pelasivat muun muassa Portugali ja Skotlanti. Kahdeksasta pelistään Suomi voitti seitsemän ja pelasi yhden tasan. Omiin pallo meni vain kaksi kertaa, kerran rankkarista ja kerran omana maalina, joten yhtään ”tavallista” pelitilannemaalia eivät vastustajat tehneet.

Helmarit arvottiin EM-kisoissa todella kovaan lohkoon – kuolemanlohkoon. Ykköskorista vastustajaksi nousi huippumaa Saksa, ja kakkos- ja kolmoskoreista ehkä pahimmat mahdolliset vaihtoehdot Espanja ja Tanska. Suomi on lohkossaan todella selkeä altavastaaja.

Puolustuksen paattiin ilmestynyt ilkeitä aukkoja

Suomen menestyksen avaimiksi on aina tiedetty tiivis koko joukkueen puolustuspeli sekä nopeat, tehokkaat vastahyökkäykset. Pallonhallintapelillä Helmarit ei ole onnistunut ennakolta kovempia vastustajia haastamaan.

Huolestuttavaa onkin, että EM-karsintojen jälkeen pelatuissa 13 ottelussa nolla on pysynyt Helmareilla omissa ainoastaan kolme kertaa. Näistäkin nollapeleistä kaksi tuli MM-karsintalohkon heittopussia Georgiaa vastaan.

Helmikuussa Ranskan harjoitusturnauksessa Brasiliaa vastaan pelattu maaliton tasapeli oli toki erittäin hyvä tulos, mutta siihen peliin Suomi lähtikin erittäin kyynisellä lähestymistavalla Ranskaa ja Hollantia vastaan kärsittyjen rökäletappioiden jälkeen. Samaa inhorealistista asennetta kuin helmikuun Brasilia-ottelussa tarvittaneen myös EM-kisoissa.

Kuten edellämainitusta tilastosta näkyy, vielä vuosina 2019 ja 2020 hyvin toiminut puolustus on siis alkanut uhkaavasti rakoilla. Kun vastaan tulee Espanjan, Tanskan ja Saksan maailman eliittiä olevia hyökkääjiä ja pelintekijöitä, tarvitaan Suomen suurinta vahvuutta vahvimmillaan, eikä luotto siihen ole varsinaisesti tapissa.

Suomi on saanut valmistautua EM-kisoihin jo 16 kuukauden ajan karsintojen päättymisen jälkeen. Huolestuttavaa on, että sekä peli että tulokset tuntuvat menneen tänä aikana enemmän taakse- kuin eteenpäin. Puolustuspelaamisessa on ollut haparointia tarpeettoman usein eikä esimerkiksi erikoistilanteisiin ole löytynyt kaivattuja konnankoukkuja.

Lykkääntynyt nuorennusleikkaus

Välillä on piipahtanut mielessä, että kävikö kisojen lykkääminen Suomen joukkueelle kalliiksi? Helmarien ryhmä on erittäin kokenut, ja tietämättä tarkemmin yhtään mitään voisin olettaa, että moni pitkän linjan runkopelaajista oli ajatellut (ainakin) maajoukkueuransa lopettamista kesän 2021 EM-kisojen jälkeen. Kun kisoja siirrettiin vuodella, päättivät kaikki kisapaikan hankkineetkin jatkaa, ja samalla maajoukkueen nuorennusleikkaus siirtyi. ”One more year?”

MM-karsintoja on pelattu käytännössä samalla joukkueella kuin EM-karsinnatkin pelattiin. Samaan aikaan Suomi on taistellut paikasta Australiassa ja Uudessa-Seelannissa vuonna 2023 järjestettävään MM-turnaukseen ja hakenut parasta pelivirettään EM-kisoihin. Täysin samalla pelaajarungolla.

”Kahden kärjen projekti” on pahimmassa tapauksessa käynyt kalliiksi MM-kisojakin ajatellen, sillä uutta pelaajasukupolvea ei ole vielä ajettu kunnolla sisään. Lisäksi joukkueen suoritustaso on ailahdellut. Nimenomaan Suomen kokeneimmalle osastolle on sattunut viimeaikaisissa maaotteluissa sellaisia ikäviä virheitä, joita ei takavuosina heiltä liiemmin nähty.

Helmarit on lähdössä Englantiin joukkueella, jonka kokeneimmilla pelaajilla on ”parasta ennen” -päivämäärä jo takana. Positiivista on, että päävalmentaja Anna Signeul sai valita joukkueensa käytännössä täydestä vaihtoehtopaletista erinomaisen terveystilanteen vuoksi. Samalla näyttää selvältä, että Signeulin seuraajalla voi olla edessään iso remontti.

Pelitapa lihasmuistissa

Suomen kaltaiselle joukkueelle, jonka pelaajamateriaalissa ei ole samaa leveyttä kuin huippumailla ja joka on lohkossaan selkeä haastaja, on erittäin tärkeää, että jokainen joukkueen pelaaja tuntee pelitavan läpikotaisin luita ja ytimiä myöten, ja osaa sitä myös toteuttaa. Tämä lienee myös Anna Signeulin ajattelun keskiössä. Yhtenäinen Helmarien ryhmä varmasti on, eikä taktiikkaa tarvitse kellekään selostaa kädestä pitäen.

Suomella on kuitenkin ollut omia vaikeuksiaan muun muassa Puolaa, Venäjää, Slovakiaa tai Irlantia vastaan. Peli ei pysy kasassa täyttä 90 minuuttia, vastustaja saa maalipaikkoja liian helposti ja hyökkäyksiin lähteminen etenkin huippumaita vastaan on ajoittain todella, todella takkuista. Tämä nähtiin helmikuussa, kun Ranska otti Suomesta 5-0- ja Hollanti 3-0-voitot. Myös Japani takoi Turussa 27.6. tylyt 5-1-lukemat taululle.

Onko Helmareilla varmasti parhaat mahdolliset pelaajat käytössään? Onko pelitavan lihasmuistiin juurruttaminen ja yhtenäisyys niin suuri voimavara, että sen varjolla on varaa jättää jokainen potentiaalinen kivi kääntämättä?

Nuorten pelaajien on erittäin vaikeaa saada näyttöpaikkaa Helmareissa

Suomen joukkueen nuorin pelaaja vuoden 2022 EM-kisoissa on syyskuussa 2000 syntynyt Katriina Talaslahti. Kenttäpelaajista nuorin on marraskuussa 1999 syntynyt Jutta Rantala.

Suomen edellisessä EM-kisajoukkueessa vuonna 2013 mukana oli peräti kuusi nuorempaa kenttäpelaajaa kuin Rantala on nyt: kisojen aikaan 22-vuotias Emmi Alanen, 20-vuotiaat Nea-Stina Liljedahl ja Marianna Tolvanen, 19-vuotias Ella Vanhanen, 18-vuotias Nora Heroum ja 17-vuotias Natalia Kuikka. Neljä vuotta aikaisemmin Anna Westerlund pelasi ensimmäisissä EM-kisoissaan 20-vuotiaana ja Linda Sällström 21-vuotiaana.

Mikään itseisarvo se ei tietenkään saa olla, että nuoria pelaajia pitäisi väkisin nostaa arvokisoihin mukaan. Valmentaja valitsee heidät, jotka kokee parhaiksi ja arvokkaimmiksi joukkueelleen. Se on paitsi valmentajan oikeus, myös hänen velvollisuutensa.

On tavallaan myös hyvä osoitus Suomen materiaalin laajuudesta, että kahta vaille kaikki pelaajat pelaavat tätä nykyä ulkomaisissa seurajoukkueissa. Yhdeksän vuotta sitten EM-joukkueen pelaajista vielä 13 pelasi suomalaisissa seurajoukkueissa. Euroopan huippuseurojen lähteminen täysillä mukaan naisfutikseen muun muassa Italiassa, Espanjassa ja Englannissa on avannut paljon uusia pelipaikkoja myös suomalaisille ammattilaisille, ja Helmarien pelaajat ovat tilaisuuksiin tarttuneet.

Samaan aikaan Kansallisesta Liigasta on kuitenkin ollut erittäin vaikeaa nousta naisten A-maajoukkueeseen. Sen voi tulkita myös suorana epäluottamuslauseena Suomen pääsarjaa kohtaan. Nuoret pelaajat voivat oppia jo varhain, että päästäkseen maajoukkueeseen on ensin siirryttävä ulkomaille.

Voidaan kuitenkin kysyä, että jos Anna Westerlundin ja Essi Sainion taidot ja vauhti riittävät Kansallisesta Liigasta maajoukkueeseen, voisiko myös Oona Sirénin, Emmi Sirénin, Oona Seveniuksen tai Ria Karjalaisen taso riittää? Tai Damallsvenskanissa läpimurtoa tekevien nuorten Katariina Kosolan, Eva Nyströmin tai Vilma Koiviston?

Ei heitä kaikkia tietenkään voisi eikä pitäisi kisajoukkueeseen valita, mutta on silmiinpistävää, kuinka vaikeaa nuorten pelaajien on saada näyttöpaikkoja A-maajoukkuetasolla. Toistaiseksi Sirénit, Sevenius, Karjalainen ja Kosola eivät ole pelanneet Helmareissa minuuttiakaan, Nyström noin tunnin ja Koivisto 20 minuuttia.

Mistään säälipaikoista ei tässä yhteydessä tarvitse puhua, sillä esimerkkeinä mainitut pelaajat ovat tonteillaan Suomen lupaavimpia. Sirénin kaksoset, Kosola ja Koivisto kuuluivat Suomen alle 17-vuotiaiden maajoukkueeseen, joka pelasi vuonna 2018 sekä EM- että MM-kisoissa. Koko 2001-2002 syntyneiden ikäluokkaa pidetään varsin potentiaalisena.

Jollei Helmarit veny syyskuussa MM-karsintojen viimeisissä lohkovaiheen otteluissa – ja myöhemmin mahdollisissa jatkokarsinnoissa – kunnon urotekoihin, saavat nuoremmat pelaajalupaukset odottaa arvokisadebyyttiään ainakin vuoteen 2025. Tuolloin myös Suomi hakee EM-kisojen järjestelyoikeutta yhdessä kolmen muun Pohjoismaan kanssa. Hakijoita kisoille on kaikkiaan neljä. Järjestäjämaista päätetään tämän vuoden joulukuussa.

Viimeinen näytös

Ensin pelataan kuitenkin EM-lopputurnaus Englannissa. Odotukset Suomen osalta ovat matalat, mutta on lyhyissä turnausmuotoisissa kilpailuissa ennenkin yllätyksiä nähty. Helmarien viimeaikaisista peleistä lupaavimpia olivat erittäin hyvä syksyinen vieraspeli Ruotsissa (1-2-tappio) ja helmikuun maaliton tasapeli Brasiliaa vastaan.

Jos puolustuspelaaminen onnistuu yhtä hyvin kuin Brasilia-ottelussa, ja nolla pysyy omissa, voi jatkopaikastakin haaveilla. Periaatteessa voitto vaatii tällöin vain yhden täydellisesti onnistuneen vastahyökkäyksen tai erikoistilanteen.

Suomen joukkueen kokeneet pelaajat ovat olleet ennenkin kovissa paikoissa, joten kantin kestävyydestä homman ei pitäisi olla kiinni. Nyt vain jokaisen täytyy näyttää Anna Signeulin olleen oikeassa. Osoittaa kentällä, että pelaaja on kisajoukkuevalintansa ansainnut.

Jollekin tai joillekin kokeneen kaartin pelaajista EM-kisat ja mahdollisesti syyskuun MM-karsintapelit voivat olla viimeinen palvelus Suomen A-maajoukkueelle. Loppunäytöksestä soisi tulevan upean, sillä nämä maajoukkuejalkapalloilijat ovat antaneet Suomelle paljon.