Jalkapallojumalat ovat kääntäneet selkänsä Vantaalle, mitä tulee miesten kilpailulliseen jalkapalloon. Seura toisensa jälkeen kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Mikä Vantaalla mättää?
Miksi Vantaalla pääsarjassa pelaava miesten edustusjoukkue on sula mahdottomuus?
Viimeisin kokelas oli FC Legirus Inter, joka ilmoitti torstaina panevansa pillit pussiin, lue aiheesta lisää täältä. Legirus Interillä oli tavoitteena pelata Veikkausliigassa kaudella 2019. Aluksi löytyi myös rahaa ja kunnianhimoa kovien tavoitteiden saavuttamiseksi. Lopulta jäljelle jäi velat, yksi juniorijoukkue ja toimiva harjoitushalli. Venäläisen logistiikkayhtiö ULS Globalin omistajiin lukeutuva Leonid Kuzmin laittoi rahahanat kiinni, eikä seuralla lopulta ollut mitään muuta kuin Kuzminin rahat.
Muita kokelaita ovat olleet esimerkiksi PK-35 Vantaa, joka hakeutui konkurssiin vuonna 2016 sekä AC Allianssi, jonka surkean lopun jokainen varmasti vielä muistaa. Miksi Vantaalla pääsarjassa pelaava miesten edustusjoukkue on sula mahdottomuus?
Suuri kaupunki täynnä mahdollisuuksia
On suorastaan uskomatonta, että Suomen neljänneksi suurimmassa kaupungissa ei pystytä ylläpitämään edes Ykkösen tasoista joukkuetta. Vantaalla on loistavia junioriseuroja, joista tuotetaan vuosittain pelimiehiä muualle. Vantaan Jalkapalloseurassa ja Tikkurilan Palloseurassa tehdään laadukasta juniorityötä, mutta ainakaan tällä haavaa seuroilla ei ole halua eikä rahaa nostaa edustusjoukkue pelaamaan korkeammille sarjatasoille.
Lahjakkaat juniorit lähtevät nimittäin joen toiselle puolelle Helsinkiin.
Vantaalle se on suuri puute. Lahjakkaat juniorit lähtevät nimittäin joen toiselle puolelle Helsinkiin tavoitellakseen ammattilaisuutta esimerkiksi Veikkausliigassa. Vantaalaisilta junioreilta puuttuu oma iso seura, jota kohti järjestelmällisesti edettäisiin. Ongelma on osittain myös maantieteellinen. Vantaa on selkeästi jakautunut itään ja länteen. Esimerkiksi VJS on Länsi-Vantaan seura ja TiPS Itä-Vantaan. Keskellä Vantaata on oikeastaan vain peltoa.
Juuret puuttuivat
Kolmea edellä mainittua seuraesimerkkiä (Legirus Inter, PK-35 Vantaa, Allianssi) yhdistää juurettomuus. Seurat tuotiin Vantaalle oikeastaan tyhjästä, eikä seuroilla ollut paikallisille ihmisille mitään merkitystä. Tyhjästä on paha nyhjästä. Kun ei ole junioripolkua, eikä identiteettiä, joukkueesta saattaa helposti tulla palkkasotureiden tyyssija, joka saattaa paikallisten keskuudessa jopa herättää enemmän vihaa kuin intohimoa.
Toinen kysymys on se, että tarvitseeko Vantaa omaa edustusjoukkuetta esimerkiksi pääsarjatasolle. Ei välttämättä. Mutta on hölmöä väittää, etteikö yli 200 000 asukkaan kaupungissa olisi mahdollisuuksia. Vaikeaa se toki on ollut myös Espoossa, josta kuitenkin kaupungin oma seura FC Honka nousi ensi kaudeksi Veikkausliigaan. Honka on espoolainen tuote, joka kiinnostaa paikallisia, ja nyt seurassa on myös edetty järjellä taloudellisesti.
Mikä olisikaan hienompaa kuin Vantaan derby TiPS:n ja VJS:n välillä Veikkausliigassa 10 000 katsojan edessä?
Iso kysymys on myös se, halutaanko Vantaalla edes pelata miesten pääsarjaa. Naisten puolella PK-35 Vantaa on ollut Suomen menestynein seura siitä asti, kun seura perustettiin vuonna 2009. Naisten puolella muutos Helsingistä Vantaalle toimi, mutta taloudellinen pelikenttä on myös hieman erilainen kuin miesten puolella.
Uskon, että Vantaalla on mahdollisuus päästä jalkapallojumalien suosioon. Se vaatii kuitenkin vantaalaisia perinteitä, vantaalaisia ihmisiä ja ennen kaikkea vantaalaisia pelaajia. Niitä kyllä riittää vaikka kahteen pääsarjajoukkueeseen.
Mikä olisikaan hienompaa kuin Vantaan derby TiPS:n ja VJS:n välillä Veikkausliigassa 10 000 katsojan edessä? Unelmoida pitää, mutta realismi on kaatanut Vantaalla usean pääsarjatason seuran. Toivottavasti seuraavalla kokelaalla olisi malttia ja jotain muutakin kuin suuria tavoitteita ja ulkomaalaista rahaa.
Juho Hirvonen
Twitter: @jkhirvonen
» Katso Veikkausliigan kaikki ottelut suorana Ruudusta!
