Näkökulma: Sukupolvien unelmasta on tulossa tosi – tästä unesta ei tarvitse herättää

© Kuva: Juha Tamminen
Hoitaako Levante Mallorcan kotonaan? Lue ennakko & lunasta talletusbonus!

Michel Platini ja Diego Maradona. Näihin kahteen tiivistyvät ehkä kaikkein ensimmäiset jalkapallomuistoni. Elettiin MM-kisakesää 1986 ja juuri nämä kaksi olivat niitä pelaajia, joita minä ja naapurin pojat halusimme pihapeleissä kiihkeimmin apinoida. Sittemmin molempien sädekehä on syistä sun toisista pahemman kerran himmentynyt.

Noiden Meksikossa pelattujen MM-kisojen aikoihin minä ja veljeni keräilimme jalkapallokortteja, joita myytiin yhdessä purukumin kanssa. Piparmintun tuoksuisten korttien kautta tutuiksi tulivat muun muassa Paulo FutreEnzo ScifoKarl-Heinz RummeniggeGordon Strachan ja vahvalla ylitarjonnalla kotiimme rynninyt Preben Elkjær Larsen. Hassusti ojennettuine jalkoineen.

Suomalaispelaajien kuvia ei purkkapaketeista putkahdellut, koska eihän Suomi ollut kisoissa mukana. Ei silti kulunut pitkään kunnes kaikkein suurimmiksi sankareiksini alkoivat kohota Suomen tuolloin vielä lempinimettömän A-maajoukkueen gladiaattorit: raudanluja puolustaja Erkka Petäjä, loistavat maalivahdit Kari Laukkanen ja Olli Huttunen sekä hyökkääjätähdet Ismo Lius ja Ari Zico” Hjelm. Myöhemmin seurasivat luonnollisesti Jari LitmanenMikael Forssell ja muu kultainen sukupolvi.

Olen ollut oman sorttini futishullu koko ikäni, mutta monia uteliaita on suorastaan kummastuttanut, etten ole ikinä palvonut ulkomaista seurajoukkuetta. Enkä tee sitä vieläkään. Paikallisuus on ollut minulle penkkiurheilijana aina tärkeä arvo.

Olen kuitenkin kotoisin seudulta, jota olen itseironisesti kuvaillut ”suomalaisen jalkapalloilun mustaksi pisteeksi”. Meilläpäin pelattiin jääkiekkoa, hypättiin mäkeä, ajettiin rallia ja painittiin. Kotikuntani futisvuoden kohokohta oli paikkakunnan ainoalla urheilukentällä joka kesä pelattu ”mimmit vastaan isokenkäiset” -klassikko-ottelu, jossa isokenkäisten maalia vartioi oma isäni. Ei ole sattumaa, että kaikista maailman joukkueista juuri Suomen jalkapallomaajoukkue on ollut itselleni aina se kaikista tärkein.

Costa Rica, Saksa… ja seuraavaksi Suomi?

Jalkapalloilijaa isäni ei edes yrittänyt minusta leipoa, mutta jalkapallofaniuden synnyttämisessä hän auttoi suuresti. Olin vasta kymmenen vanha, kun hän ja muu perhe veivät minut paikan päälle elämäni ensimmäiseen MM-kisaotteluun. Ottelussa kohtasivat Skotlanti ja Costa Rica, ja olimme monien muiden suomalaisten tavoin viimeksimainitun puolella – kaiketi siitä syystä, että useimpien kotoa löytyi samannimisiä kahvipaketteja. Jalkapallokärpänen puraisi Genovassa oikein kunnolla.

Kaksi vuotta myöhemmin tein myös EM-kisadebyyttini ottelussa, jossa silloinen supertähti Jürgen Klinsmann verrytteli vain muutamien metrien päässä perheestäni ja Thomas Hässler toi Saksan ikimuistoisella lisäajan vapaapotkulla tasoihin Itsenäisten Valtioiden Yhteisöä vastaan.

1980-luvun puolivälin purkkakortteja, myöhempiä tarrakokoelmia ja perheeni järjestämiä futismatkoja on kiittäminen siitä, että futiksen arvokisoista tuli jo varhain itselleni pyhä asia. Vuoden 1994 MM-turnaus pelattiin erittäin haastavalla aikavyöhykkeellä, mutta ne taitavat olla edelleen ainoat kisat, joista olen katsonut jokaikisen ottelun. Vietimme tuolloin mökkikesää, ja varhaisteininä öiden valvominen oli varmaan parasta tekemistä, mitä saatoin keksiä. Vanhempieni suureksi riemuksi. Kokiksen ja popcornin kulutus oli tuolloin varmaan suurempaa kuin koko seuranneina vuosikymmeninä yhteensä.

Seuraavien MM-kisojen kohokohtani taisi olla se, kun sain nimeni teksti-tv:hen. Tämä saavutus syntyi siitä, että lähetin heille kisojen tähdistöjoukkueen, jota myös vastaanottava osapuoli osasi arvostaa. Elämäni suuria tähtihetkiä.

Joka toinen kesä on ollut kaltaiselleni futisfanille pyhitetty vuoroin MM- ja vuoroin EM-kisoille. Vaikka suomalaista seurajoukkuefutistakin olen aina intohimoisesti seurannut, on jalkapallon MM-kisat ollut minulle aina penkkiurheilijana se kaikkein tärkein yksittäinen tapahtuma – ja EM-kisat hyvänä kakkosena. Tiedän, että moni suomalainen ajattelee samoin.

Vain yksi asia on kisatunnelmaa latistanut. Se on tietysti se, että on joutunut etsimään itselleen sopivan bandwagonin, sillä omaa oikeata suosikkijoukkuetta ei ole mukana nähty. Ikuisena optimistina toivon kipinä on pääkopassani aina kytenyt arvontojen jälkeen ja karsintojen alkaessa, mutta menneet vuosikymmenet ovat tuoneet karvaita pettymyksiä toistensa jälkeen.

Siitä on jo kauan, kauan aikaa, kun olen itselleni luvannut, että kun Suomi joskus selviytyy miesten arvoturnaukseen, aion olla kisoissa paikalla. Sivulauseessa olen lisännyt usein itseironisesti, että ”toistaiseksi lupaus on ollut helppo pitää”. Tiedän, etten ole tämänkään lupauksen kohdalla ainoa.

Lohdutuspalkintona lunastin välillä lupauksen miniversion katsastamalla paikan päällä Suomen ensimmäisen ottelun alle 21-vuotiaiden EM-kisoissa 2009. Se jätti janon kokea samaa herkkua lisää.

Olen luottanut siihen, että elinvuoteni riittävät tuon arvokisaunelman toteutumiseen. Vaikka olenkin ollut pelijärjestelmältään selkeän 16 maan EM-turnauksen kannattaja, ymmärsin kuitenkin heti, että Suomen mahdollisuudet nousevat roimasti, kun kisoja päätettiin laajentaa 24 maan turnaukseksi. Taisin laajennuspäätöksen aikoihin todeta saksalaisille ystävilleni, että periaatteessa Suomen pitäisi päästä mukaan noin joka toinen kerta.

Viime EM-turnauksessa debyyttinsä tekivät Islanti, Albania, Wales, Pohjois-Irlanti ja Slovakia. Muistot elävät edelleen. Islantilaisten ”Hu”-viikinkihuuto ja pohjoisirlantilaisten ”Will Grigg” -chantti jäävät jalkapallohistoriaan, ja suurelle yleisölle tutuiksi tuli Elseid HysajnBen DaviesinBirkir Bjarnasonin ja Aron Gunnarssonin kaltaisia uusia, hienot kisat pelanneita tuttavuuksia.

Nyt ilmassa on vahvoja, jopa erittäin vahvoja merkkejä siitä, että tulisi vihdoin ja viimein Suomen vuoro. Yksi Liechtenstein-voitto riittää. Ja vaikka ottelussa tapahtuisikin jotain odottamatonta, on Suomella varapatruunoitakin vaikka millä mitalla. Armenia ja Bosnia-Hertsegovina ovat jo kanveesissa, ja nousevat sieltä vain ihmeen kaupalla. Lähellä, lähellä ollaan.

Visio 2020 sittenkin totta?

Palloliitto julisti jo vuonna 2008 tavoitteekseen, että Suomi olisi Euroopan jalkapalloilussa kymmenen parhaan joukossa vuonna 2020 – siis ihan kohta. ”Visio 2020” on herättänyt menneiden karsintojen saatossa lähinnä epäuskoa ja ilkikurista naureskelua, mutta kuin ihmeen kaupalla tuo tavoite on ainakin yhdessä mielessä aika lähellä toteutumista. Jatkopaikka EM-alkulohkossa käytännössä riittäisi, jotta voitaisiin todeta vision toteutuneen.

Tuoreempi visio on sitten ollut Ari Lahden puheenjohtajakaudella lanseerattu käsite ”Sukupolvien unelma”. Ja tuo unelma kuvaa omiakin tuntemuksiani erittäin hyvin. Niin kauan olen haaveillut siitä, että Suomikin arvokisoissa nähtäisiin, että tiistain tapahtumia on vieläkään vaikea uskoa todeksi. Ja tiedän, etten ole tämänkään tuntemuksen kanssa yksin.

Ikää on karttunut itsellenikin jo sen verran, että voin sanoa nähneeni parikin suomalaista pelaajasukupolvea, mutta voin vain kuvitella, miten pitkältä odotus tuntuu Ari Lahden ikäluokkaa edustavian futisihmisten kohdalla. Paikasta arvokisoissa ovat taatusti haaveilleet Suomen takavuosien suuruudet Atik Ismailista ja kumppaneista alkaen, mutta pian tuo unelma voi aivan oikeasti olla totta.

Kun jossain päin Eurooppaa – Puolassa, Irlannissa, Kreikassa, Valko-Venäjällä tai Saksassa – availlaan ensi keväänä ja kesänä keräilykorttipakkauksia, voikin paketeista putkahdella vaikkapa Tim SparvinGlen Kamaran tai Jasse Tuomisen kuvia. Juuri ne voivat herättää monien pikkupoikien ja -tyttöjen mielissä unelman arvokisoista – olipa sitten roolina pelaaja tai kannattaja. Ja vaatimattomammista futismaista ponnistaville nämä Kamarat ja Tuomiset voivat edustaa unelmaa jossain tulevaisuudessa häämöttävistä ensimmäisistä arvokisoista.

Ensi kesänä suomalaisten pikkujunnujen ei tarvitse esittää takapihoilla olevansa Kylian Mbappé tai Harry Kane. Nyt voidaan olla rohkeasti Teemu Pukkeja ja Robin Lodeja. Ensi kesänä voidaan vetää lippu salkoon muunkin kuin juhannuksen kunniaksi, eikä kesän päätapahtuma olekaan NHL:n varaustilaisuus. Sveitsissä pelattavien jääkiekon MM-kisojen aikaan monen ajatukset karannevat jo Huuhkajien EM-kisajoukkuespekulaatioihin. Mihin pystytetään EM-kisakatsomo Rovaniemen Jukolan viestissä?

Maajoukkuepelaajien tuntemuksia voin vain kuvitella. Kun on vuosikausia kokoonnuttu kesämökeille (tämä oma stereotypioihin perustuva olettamukseni) saunomaan ja katsomaan yhdessä kisoja – ja aloitettu seurajoukkueiden harjoitusleirit ensimmäisten joukossa – on nyt kauden päätteeksi edessä itse kisamatka. Mahtaa olla virkistävää vaihtelua kesäperinteisiin.

Eikä täyttymässä ole vain kannattaja- ja pelaajasukupolvien unelma, vaan iso hyötyjä on myös koko taustayhteisö. EM-kisapaikka täydentäisi Palloliiton kassaa enemmän kuin Ari Lahti olisi ehkä koskaan osannut kuvitella (tai unelmoida), ja uskon ja toivon, että tämä potti valuu myös alaspäin nuorisomaajoukkue- ja seuratasolle. Resursseja ja olosuhteita voidaan kehittää, pelaajatuotantoa parantaa ja näistä hedelmistä nauttia jatkossakin.

Tämä on uni, josta en halua herätä. Kun kädet hikoavat jännityksestä jo nyt näin paljon, niin miten ne sitten hikoilevatkaan, kun kisat pääsevät käyntiin?

Huuhkajien joukkueelle on minulla kuitenkin yksi, ei alkuunkaan kaino toive. Hoitakaahan homma kunnialla kotiin, nujertakaa Liechtenstein ja pankaa suomalaisessa jalkapalloyhteiskunnassa kaikkien aikojen bileet pystyyn. En halua joutua jossittelemaan tämän näkökulman kirjoittamista sekuntiakaan.

Heikki Kuparinen

Hoitaako Levante Mallorcan kotonaan? Lue ennakko & lunasta talletusbonus!