Näkökulma: Messin ja Ronaldon vuosikymmen päättyy – tässä 2010-luvun tärkeimmät futistapahtumat

2010-lukua on elämättä enää noin viikko. Tuleva vuosikymmen, 2020-luku tuo jalkapallon ystäville taatusti vielä paljon uusia hienoja muistoja. Näistä yksi tiedetään jo varmuudella, sillä ensi kesänä Suomi tulee pelaamaan historiallisesti ensimmäistä kertaa miesten jalkapallon arvoturnauksessa.

Tässä jutussa katselemme kuitenkin ennen kaikkea taaksepäin. Muistelemme menneitä, ja nostamme näyttämölle koko 2010-luvun tärkeimmät jalkapallotapahtumat, -ihmiset ja seurat. Mestareista toiseen. Aloitetaanpa.

Lionel Messin ja Cristiano Ronaldon vuosikymmen

Omassa lapsuudessani ja nuoruudessani futisväittelyt kaikkien aikojen parhaasta pelaajasta keskittyivät pitkälti Peléen ja Diego Maradonaan. Totta kai arvostusta ovat saaneet myös iät ja ajat esimerkiksi Johann Cruijff, Franz Beckenbauer tai Michel Platini, mutta kaikkein suurimpina on pidetty takavuosien brassihyökkääjää sekä legendaarisesta ”Jumalan kädestäkin” muistettavaa argentiinalaisväkkärää.

2010-luku toi kuitenkin Pelén ja Maradonan rinnalle kaksi muuta kaveria, jotka tullaan luultavasti laskemaan maailmanloppuun asti kaikkien aikojen parhaimmistoon. Sekä Lionel Messi että Cristiano Ronaldo voittivat toki ensimmäisen Ballon d’Orinsa jo vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä, mutta kaksikon dominanssista kertoo se, että 2010-luvulla maailman parhaana palkittiin vain kerran joku muu pelaaja – ja Luka Modricin valinnasta vuonna 2018 siitäkin nousi valtava poru.

Messi pokkasi 2010-luvulla viisi Ballon d’Oria ja Cristiano Ronaldo neljä. Molemmat voittivat valtavat määrät pokaaleja ja takoivat maaleja liukuhihnalta. Erinäisiä La Ligan ja Mestarien liigan ennätyksiä on hilattu duon toimesta niin korkealle, että on vaikea uskoa useita niistä koskaan rikottavan.

Tässä jutussa en ala Messin ja Ronaldon saavutuksia, ennätyksiä ja maalimääriä listaamaan. Molempien taidot ovat jokaisen jalkapalloa seuraavan tiedossa. Keskustelu kaksikon keskinäisestä paremmuudesta tulee varmasti jatkumaan vielä miesten urien päätyttyäkin, mutta kenenkään ei enää tarvitse empiä, etteikö heistä voisi puhua samassa lauseessa Pelén ja Maradonan kanssa.

Uran ehtoopuoli kuitenkin molempien kohdalla jo näkyy, joten meidän on syytä olla vain kiitollisia siitä, että olemme saaneet todistaa Messin ja Cristiano Ronaldon suuruuden päiviä. Voi olla, että jokunen Ballon d’Or vielä näille kavereille – tai toiselle heistä – menee, mutta 2020-luku saa todennäköisesti jo uudet hallitsijat. Seuraavaksi on Kylian Mbappén ja kumppanien aika astua eturiviin.

Eurooppa hallitsi MM-kisoja

Lionel Messin ja Cristiano Ronaldon merkittävimmät ansiot ovat tulleet seurajoukkuefutiksessa, sillä molemmilta puuttuu jotain, mitä Peléllä ja Diego Maradonalla on: maailmanmestaruus. Päättyvän vuosikymmenen valta oli ja pysyi tukevasti Euroopassa, sillä kaikki kolme maailmanmestaruutta tulivat eurooppalaisille joukkueille. 12 välieräpaikasta yhdeksän tuli Eurooppaan.

Vuosikymmenen alussa futisvaltikka oli tukevasti Espanjalla. Espanja oli jo voittanut vuoden 2008 euroopanmestaruuden ja sen jatkoksi se kruunattiin ensi kertaa maailmanmestariksi vuonna 2010 – ensimmäisissä Afrikan mantereella pelatuissa MM-kisoissa. Mestaruusputki jatkui vielä vuoden 2012 EM-kisoissa.

Erittäin kiihkeän MM-finaalin (14 keltaista korttia) ratkaisi Hollannin verkkoon jatkoajalla osunut Andrés Iniesta. Kisojen parhaaksi pelaajaksi valittiin puolestaan neljänneksi sijoittuneen Uruguayn Diego Forlán.

Seuraavissa MM-kisoissa vuonna 2014 koitti Saksan vuoro palata valtaistuimelle 24 vuoden odottelun jälkeen. Edellisten kisojen tapaan loppuottelu päättyi 1-0 jatkoajan jälkeen. Nyt finaalisankariksi nousi vaihdossa aloittanut Mario Götze. Kisojen parhaaksi pelaajaksi valittu Messi sai pettyä finaalissa pahemman kerran muiden argentiinalaisten tavoin. Kisojen ikimuistoisin peli pelattiin jo välierissä, kun Saksa jyräsi isäntämaa Brasilian uskomattomasti 7-1. Saksa johti peliä jo puolen tunnin jälkeen 5-0.

Kun vielä kaksissa edellisissä kisoissa oli välierissä nähty kolme eteläamerikkalaista, oli vuoden 2018 MM-turnauksessa neljän parhaan joukossa pelkkiä eurooppalaisia. Mestaruus meni Ranskalle, joka kaatoi finaalissa loppuottelun ensikertalaisen Kroatian. Pronssiottelussa Belgia kukisti Englannin.

FIFA:n toimintaa leimasi 2010-luvulla vahvasti myös korruptio, lahjonta ja salamyhkäisyys. Sekä vuoden 2018 Venäjän kisat että vuoden 2022 Qatarin MM-kisat myönnettiin isäntämaille oletettavasti vilpillisin keinoin, ja FIFA:n johto puheenjohtaja Sepp Blatteria myöten pakotettiinkin joulukuussa 2015 jättämään tehtävänsä. Sveitsiläinen sai kahdeksan vuoden kiellon osallistua mihinkään jalkapallotoimintaan, ja hänen seuraajakseen nousi Gianni Infantino.

Jos jäikin Lionel Messi 2010-luvulla ilman maajoukkuemestaruutta, niin samaa ei voi sanoa Cristiano Ronaldosta. Portugali nimittäin voitti vuonna 2016 vuosikymmenen toiset EM-kisat ja maan historian ensimmäisen miesten arvoturnauksen. Portugalin menestys jatkui vastaperustetussa Nations Leaguessa, kun se voitti kesällä 2019 kilpailun historian ensimmäisen painoksen. Suomikin onnistui Nations Leaguessa, sillä Huuhkajat voitti oman lohkonsa ja nousi B-liigaan.

Etelä-Amerikan mestaruudesta pelattiin vuosina 2011, 2015, 2016 ja 2019 – ja pelataan taas kesällä 2020. Neljästä Copa Américasta keskimmäiset kaksi voitti Chile ja kaksi muuta Uruguay ja Brasilia.

Leicester pudotti futispommin

Mestarien liigaa hallitsi 2010-luvulla suvereenisti Espanja, sillä kymmenestä mahdollisesta mestaruudesta kuusi meni La Liga -jäteille. Barcelona voitti finaalin vuosina 2011 ja 2015, ja Real Madrid vuosina 2014, 2016, 2017 ja 2018. Kertaalleen Mestarien liigan voittoa juhlivat Internazionale, Chelsea, Bayern München ja Liverpool.

Myös Eurooppa-liiga oli Espanjan ylivoimaa. Sevilla ja Atlético Madrid voittivat kumpikin Eurooppa-liigan kolmesti. Kahdesti voittajaksi selviytyi Chelsea ja kertaalleen Porto ja Manchester United.

Espanjan kansallista sarjaa hallitsi Barcelona, joka voitti kymmenestä mestaruudesta seitsemän. Kahdesti mestaruus meni Real Madridille. Atlético Madrid nappasi yllätysmestaruuden isompiensa nenän edestä kaudella 2013-2014.

Vielä huomattavasti Atléticon mestaruutta suurempi pommi koettiin kuitenkin Valioliigassa kaudella 2015-2016, kun mestaruutta juhli täydellinen altavastaaja Leicester. Leicesterin mestaruutta pidetään yhtenä seurajoukkuejalkapalloilun kaikkien aikojen suurimmista yllätyksistä. Claudio Ranierin miehistöllä onnistui kaikki, mutta silti oli huikea saavutus yltää ykköseksi sarjassa, jossa pelaa perinteisesti kuusi suurta Espanjan kahden jättiläisen sijaan.

Tuota poikkeuskautta lukuun ottamatta mestaruudet menivät tutuille seuroille. Manchester City vei mestaruuden neljästi, Chelsea kolmesti ja Manchester United kahdesti. Liverpool ja Tottenham tavoittelevat edelleen ensimmäistä Valioliigan mestaruuttaan.

Ikimuistoinen oli ennen kaikkea Manchester Cityn mestaruus keväällä 2012. Titteli oli jo menossa Unitedille, kun City oli tappiolla päätöskierroksen ottelussa QPR:ää vastaan lisäajan alkaessa. Joukkue kuitenkin nousi Edin Dzekon ja Sergio Agüeron lisäajan maaleilla rinnalle ja ohi, ja valtasi satumaisesti mestaruuden naapuriseuran kaivellessa jo kuohujuomia jäistä.

Valioliigassa päättyi myös kaksi futishistorian pisimpiin kuuluvaa valmentajien aikakautta. Sir Alex Ferguson jäi eläkkeelle vuonna 2013 valmennettuaan Manchester Unitedia 26 vuotta. Arsène Wenger puolestaan jätti Arsenalin keväällä 2018 palveltuaan seuraa 22 vuoden ajan.

Euroopan muut suurimmat liigat Bundesliiga, Serie A ja Ligue 1 olivat tukevasti yhden seuran liigoja. Bayern München voitti Saksassa kymmenestä mestaruudesta kahdeksan ja Juventus Italiassa samoin. Ranskassa PSG voitti kuusi mestaruutta 2010-luvulla.

Poikkeuksia tekivät Jürgen Kloppin valmentama Borussia Dortmund, joka juhli mestaruutta vuosina 2011 ja 2012, sekä vuosikymmenen kaksi ensimmäistä Italian-mestaruutta Milanoon vieneet Inter ja AC Milan. Ranskassa yhden mestaruuden voittivat 2010-luvulla Marseille, Monaco, Lille ja Montpellier.

Naisfutiksen suosio kovassa kasvussa

Naisten jalkapalloilun asemaan on alettu kiinnittää vuosi vuodelta enemmän huomiota. Vuosikymmenen vaihtuessa useimmilla miesfutiksen suurseuroilla alkaa olla myös naisjoukkueita, TV-näkyvyys on lisääntynyt huimasti, naiset huomioidaan myös tärkeimmissä palkintogaaloissa ja yleisöennätyksiä rikotaan kaikkialla. Vain sponsori- ja palkintorahat sekä pelaajapalkat laahaavat valovuosia miespelaajien ja -joukkueiden perässä.

Naisten maajoukkuejalkapalloilua hallitsee USA. USA voitti maailmanmestaruudet vuosina 2015 ja 2019, ja taipui vuonna 2011 Japanille loppuottelussa rankkarikisassa. USA voitti myös olympiakultaa vuonna 2012. Neljä vuotta myöhemmin mestari oli Saksa.

Naisten Mestarien liigaa on dominoinut mielin määrin ranskalainen Lyon. Lyonin tähtisikermällä on meneillään neljän vuoden mestaruusputki, ja yhteensä se voitti 2010-luvulla Mestarien liigan kuusi kertaa. Loput neljä mestaruutta menivät saksalaisseuroille.

Kotimaista Naisten liigaa hallitsi puolestaan seitsemän 2010-luvun mestaruudesta voittanut PK-35 Vantaa. Menestysjatkumo sai kuitenkin surkean lopun, kun PK-35 Vantaa ei saanut kaudelle 2019 liigalisenssiä, vaan pelasi kauden Ykkösessä. Ensi vuodelle PK-35 Vantaa kuitenkin palasi taas pääsarjaan – edellyttäen, että nyt myös lisenssi irtoaa.

Veikkausliigassa HJK-valtaa horjuttivat debyyttimestarit

Jos oli PK-35 Vantaa Naisten liigassa vuosikymmenen selkeä ykkönen, samaa voidaan sanoa miesten puolella HJK:sta. HJK voitti 2010-luvulla seitsemän mestaruutta, ensin viisi putkeen 2010-2014 ja sitten vuosina 2017-2018. Lisäksi HJK eteni syksyllä 2014 upeasti Eurooppa-liigan lohkovaiheeseen – ensimmäisenä suomalaisseurana ikinä. Samainen HJK oli toki nähty jo kerran aiemmin Mestarien liigan lohkovaiheessa.

Kuitenkin myös kolmessa muussa kaupungissa päästiin juhlimaan historiallista ensimmäistä Veikkausliigan mestaruutta. Nopeasti Suomen jalkapallon huipulle noussut SJK voitti Veikkausliigan jo seurahistoriansa toisella pääsarjakaudella vuonna 2015. Järkevästi rakennettu seuraorganisaatio nautti Simo Valakarin innostavasta valmennuksesta ja sinetöi mestaruutensa vasta sarjan päätöskierroksella.

Vielä paljon suurempi sensaatio oli IFK Mariehamnin mestaruus vuonna 2016. Alle 30 000 asukkaan Ahvenanmaalta ponnistavalle seuralle pääsarjapaikkakin on ollut hatunnoston arvoinen saavutus, ja mestaruus olikin sitten jotain ällistyttävää. Pelaajabudjetilla IFK Mariehamn ei rellestänyt edes mestaruuskaudellaan sen ihmeemmin.

Kaudelle 2019 Veikkausliigaan tehtiin merkittävä sarjajärjestelmäuudistus loppusarjoineen. Reformi vaikuttaa ensimmäisen vuoden perusteella onnistuneelta. Jännitys oli huipussaan, kun KuPS kaatoi päätöskierroksen finaalissa ”Interin”, ja yleisökeskiarvot kasvoivat lähes kaikilla paikkakunnilla. KuPS:llekin mestaruus oli veikkausliiga-aikakauden ensimmäinen, mutta suomenmestaruuksia sillä oli aiemmin jo viisi – viimeisin vuodelta 1976.

Ikäviäkin uutisia kotimaisessa seurajoukkuejalkapalloilussa koettiin. Konkurssin tai muiden talousvaikeuksien takia vauhtia lähtivät hakemaan alemmilta sarjatasoilta vuorollaan ainakin Tampere United, MyPa, Honka, PK-35, JJK ja PS Kemi. Stadin derbyjen paluu pääsarjaan oli sen sijaan vuosikymmenen loppupuolen ilahduttava ilmiö.

Palloliiton johdossakin nähtiin muutoksia. Vuonna 2012 tehtävästä väistyi Sauli Niinistö, sillä hänet valittiin samana vuonna Suomen tasavallan presidentiksi. Niinistön työtä jatkoi Pertti Alaja, joka menehtyi vuonna 2017 syöpään. Vuonna 2018 Palloliiton uudeksi puheenjohtajaksi valittiin Ari Lahti.

Pukki ja Hradecky uuden sukupolven soihdunkantajina

Vuosikymmen päättyi tietysti suomalaisittain erittäin ilahduttavasti, kun marraskuussa juhlittiin Huuhkajien historiallista EM-kisapaikkaa. Valmentaja Markku ”Rive” Kanervalle on omistettu lauluja, T-paitoja ja mitä kaikkea. ”Riveluution” siemenet kylvettiin epäilemättä jo reilu vuosikymmen sitten, kun Kanerva johdatti Pikkuhuuhkajat vuoden 2009 alle 21-vuotiaiden EM-kisoihin. Tuosta joukkueesta monet ovat nyt A-maajoukkueessa, kapteeni Tim Sparv ja maalitykki Teemu Pukki etunenässä.

Vuosikymmen voi tuntua pitkältä ajalta, kun muistetaan, että Suomen kaikkien aikojen jalkapalloilija Jari Litmanen pelasi viimeisen ottelunsa A-maajoukkueessa vuonna 2010. Seuraavana vuonna hän voitti HJK:ssa ensimmäisen suomenmestaruutensa – ensimmäisenä 40 vuotta täyttäneenä pelaajana – ja sitten oli aika laittaa nappikset naulaan. Litmanen pelasi maaotteluita hämmästyttävästi neljällä eri vuosikymmenellä.

Myös toinen legenda Sami Hyypiä lopetti pelaajauransa maajoukkueessa vuonna 2010 ja seurajoukkuetasolla vuonna 2011. Hyypiä aloitti miltei saman tien valmentajauransa viimeisessä seurassaan Bayer Leverkusenissa, ja on valmentanut sen jälkeen myös Brightonia ja FC Zürichiä. Uusia valmennustöitä ei sitten vuoden 2016 ole vielä löytynyt.

Kun kahden edellisen vuosikymmenen Vuoden pelaaja -palkintoja kahmineet Litmanen ja Hyypiä väistyivät, oli kenttä auki nuoremmille. Suomen eturivin pelaajiksi nousivat ensin Roman Eremenko ja Niklas Moisander, ja vähän myöhemmin Lukas Hradecky ja Teemu Pukki.

Lupsakka velikulta Hradecky pelaa jo viidettä kauttaan Saksan Bundesliigassa, ja on sarjan arvostetuimpia maalivahteja. Pukki puolestaan on vallanut Englannin kentät viimeisten kahden kauden aikana ja ”Pukki-party” on käsite paitsi Suomessa ja Englannissa, niin myös muualla maailmalla.

Teemu Pukin aikaansaama huuma on kenties lähellä jopa suurinta Suomessa nähtyä jalkapalloilijan henkilöpalvontaa, sillä Litmasen suuruuden päivinä eivät netti ja sosiaalinen media olleet vielä voimissaan.

Huuhkajia valmensi 2010-luvun aikana viisi eri päävalmentajaa: Stuart Baxter, väliaikaisvalmentaja Olli Huttunen, Mixu Paatelainen, Hans Backe ja vihdoinkin kolmannella rupeamallaan vakinaisen pestin saanut Kanerva. Huuhkajat ei voittanut Backen johdolla vuonna 2016 ainuttakaan ottelua, mutta Kanerva sai nopeasti joukkueen komeaan nousuliitoon, joka johti lopulta aina arvokisoihin asti.

Suomen naisten A-maajoukkue pelasi EM-kisoissa vuonna 2013. Tulevaisuuskin näyttää hyvältä, sillä Suomen alle 17-vuotiaiden tyttöjen maajoukkue pelasi MM-kisoissa Uruguayssa syksyllä 2018.

Kannattajakulttuurin ilmiöitä ja synkkiä tragedioita

Päättyvä vuosikymmen muistetaan luonnollisesti myös monista erilaisista ilmiöistä. Etelä-Afrikan MM-kisoista monien mieliin jäivät epäilemättä vuvuzela-torvet. Sietämätön pörinä soinee monien korvissa edelleen.

Vuoden 2016 EM-kisoissa ja viime vuoden MM-turnauksessa maailmaa valloitti puolestaan islantilaiskannattajien Hu-viikinkihuuto. Mieleen on saattanut jäädä myös pohjoisirlantilaisfanien ”Will Grigg’s on Fire” -chantti.

Kuten odottaa sopi, jatkoivat pelaajista maksettavat siirtokorvaukset massiivista kasvuaan. Pankin räjäytti lopullisesti PSG kesällä 2017, kun se maksoi Neymarista massiivisen ME-siirtokorvauksen 222 miljoonaa euroa. Se ylitti edellisen ME-summan yli kaksinkertaisesti. Neymarin megasiirron jälkeen sata miljoonaa euroa ei ole ollut siirtomarkkinoilla enää kummoinenkaan maaginen raja, vaan kolminumeroinen miljoonakorvaus on pulitettu sittemmin seitsemän kertaa.

Synkkiäkin muistoja vuosikymmen synnytti. Brasilialaisen Chapecoensen lentokone syöksyi maahan syksyllä 2016, ja lähes koko joukkue menetti henkensä. Kauden 2018-2019 aikana puolestaan lento-onnettomuuksissa kuolivat Nantesista Cardiffiin siirtymässä ollut argentiinalaishyökkääjä Emiliano Sala sekä Leicesterin omistaja Vichai Srivaddhanabrapha.

SuomiFutis toivottaa kaikille lukijoille hyvää joulua ja onnellista uutta futisvuosikymmentä!