Manchester Cityn ex-puolustaja törsäsi rahojaan kuin viimeistä päivää – 100 000 dollarin samppanjapullo oli viimeinen pisara: ”En voi tehdä tätä enää”

Englannin maajoukkueen ja Manchester Cityn entinen puolustaja Micah Richards varoittaa nuoria pelaajia tuhlaamasta rahojaan.

Vuonna 2019 uransa lopettanut Richards, 33, oli aikanaan yksi kotimaansa suurimmista lupauksista. Hänen uransa ei lopulta lähtenyt odotetunlaiseen lentoon, mutta hänen tienestinsä nousivat jo teini-ikäisenä maallikolle täysin käsittämättömiin sfääreihin.

Jalkapallon tv-asiantuntijana ja kolumnistina nykyisin työskentelevä Richards kertoi Athleticin haastattelussa, että raha ei pysynyt hänen hyppysissään sekuntiakaan.

– Kuvitelkaa, että 500 punnan viikkopalkka nousee 5 000 puntaan. Ja sitten 5 000 punnasta tulee 50 000 puntaa viikossa. Siihen päälle vielä bonukset, ottelupalkkiot ja allekirjoitusbonus, joka oli jaettu sopimusvuosien mukaan.

– Muistan, että eräs palkkapaketti oli noin 250 000 kuukaudessa. Katselin seuran harjoituskeskuksessa palkkakuittiani ja mietin, että ”Vau. Miten tämä on mahdollista?”

– Mitä siinä voi tehdä? Minä tiedän, mitä minä tein. Menin ja ostin itselleni Ferrarin. Minulla oli jo Range Rover ja Aston Martin, mutta ajattelin, että ”nyt on sen aika”.

– Sitten rupesin katsomaan taloja Halesta. Ostin kolmella miljoonalla punnalla seitsemän makuuhuoneen talon, jossa asuin kahden veljeni, kahden serkkuni ja parhaan kaverini kanssa. Asuin jo sitä ennen ihan riittävän kokoisessa talossa, mutta sellaista tapahtuu, kun on jalkapalloilija. Kyse on aina siitä, kenellä on paras talo ja auto. Ikinä ei voi olla tyytyväinen, aina pitää haluta enemmän.

Richards kertoi, että hän käytti järisyttäviä summia juhliessaan ystäviensä kanssa. Ilta Manchesterissä tai Lontoossa kustansi yleensä 20-30 tuhatta puntaa, ja kerran hän käytti Los Angelesissa yli 150 000 dollaria yhdessä illassa.

– Se meni niin pahasti yli. Me heittelimme tippejä ympäriinsä ja halusimme isoimman pullon [samppanjaa) Se maksoi hieman alle 100 000 dollaria.

– Sillä hetkellä ajattelutapani muuttui. Olin varannut matkaa varten kuukauden, mutta tulin kolmen viikon jälkeen kotiin ja sanoin itselleni, että ”En voi tehdä tätä enää. En voi. Tätä menoa jään ilman rahaa.”