Kirja-alan vaikuttaja: Voisimme oppia jalkapallokulttuurilta paljon, jos emme vain seuraisi sitä vierestä

Suomessa voidaan olla yhtä mieltä, että maan jalkapallo-osaaminen on lapsen kengissä. ”Muhammedin on aina ollut mentävä vuoren luo”, niin kuin sanottiin Martti Kuuselasta vuonna 2017 julkaistussa 100 Sankaria -tietokirjassa. Maiju Ruotsalainen lisäsi Sveitsin EM-kilpailujen yhteydessä, että vuorelta palaavia pidetään Suomessa liian helposti profeettoina, vaikka he eivät olisi siellä mitään oppineet.

Johtamisessakin on ollut puutteita. Erityisen hieno oli Haka-pelaaja Kalle Multasen sivallus Urheilulehden kausiennakossa: ”Jos Veikkausliigan sarjajärjestelmää voisi vielä vähän useammin muokata, niin olisi hyvä. Siinä todennäköisyydet kasvaisivat sille, että joskus osuu kohdalleen.”

Ehkä suomalaiseen jalkapalloon pätee Riihilahden toteamus Englannin futisympäristöistä: ”Jos 80 prosenttia on pelkkää paskaa, loput 20 prosenttia on niin hyvää, että voi olla välittämättä.” Katsomalla lajia kauempaa on selvää, että jalkapallossa otetaan monta sellaista asiaa annettuna, jotka kirja-alalla on kokonaan aloittamatta.

Samat lähtökohdat, eri periaatteet

Jalkapallo olettaa, että seurat ja muut toimijat hankkivat itse omat rahansa. Se ei pelkää puhua taloudesta.

Taidealoilla koko homma on negatiivishenkistä. Vaikka jalkapallolla ja taiteilla ovat samat haasteet, ovat kulttuuri-ihmiset mielikuvissa ”sosiaalipummeja”, jotka juoksevat yhteiset rahat kainalossaan sateensuojaan. On ehkä tuudittauduttu liikaa siihen ajatukseen, että ihmiset näkevät taiteen itseisarvon.

Kirja-ala on lompakon ohetessa langennut ratkaisuihin, joiden perustelu vaatii henkistä akrobatiaa. Helsingissä kustantajat järjestävät sosiaalisen median vaikuttajille tekstipajoja ja toivovat saavansa heiltä riittävän painokelvollista tekstiä. Ulkomaisia kirjoja käännätetään tekoälyllä, eikä lopputuotteesta saa aina selvää.

Tässä mielessä kirja-ala on ymmärtänyt markkinatalouden väärin. En usko, että jalkapallossa pitkään katsottaisiin sellaista seurajohtajaa, joka lähettäisi kaiken maailman martinsaarikankaita kentälle ja ”lantraisi” kioskioluet, koska ”aika ja raha”.

Eräässä Joel Lehtosesta kertovassa kaskussa joukko kirjailijoita paruu köyhyyttään, mihin Lehtonen kommentoi, että jos hänellä olisi rahaa, ei hän kirjoittaisi riviäkään. Hallituksen kulttuurileikkaukset ovat lietsoneet tämän tulen uuteen liekkiinsä, eli keskustelu ei ole edennyt Lehtosen päivistä (1881–1934) mihinkään.

Ehkä vaihtoehtoisessa todellisuudessa myös jalkapallossa nujakoidaan vielä ammattilaisurheilun rappiollisuudesta ja siitä, että heinäaika kannattaa rauhoittaa talon töille.

Rahaa, onko sitä?

Helsingin Sanomien Jarno Liski kirjoitti lokakuussa 2024, että Bonnier ja Otava ovat kaapanneet haltuunsa Suomessa ”sekä kirjojen kustantamisen että niiden jakelun”. Markkinatalouteen heittäytyminen on suoritettu kirja-alasta lobotomisesti siten, että vähät kestävästä hyvinvoinnista ja alempien portaiden elinvoimasta, kunhan jättiläiset pysyvät tolpillaan.

Nytkin Kita-kustantamolta on vaarassa loppua happi. Vetovoima kahden konsernin takana on heikkoa, kirjallisuutta ei ole osattu myydä talousosaajille.

Pieniin kustantamoihin etsiytyy ihmisiä kapeasta sosiaalisesta lokerosta: humanistin stereotyypistä. Vuorovaikutustaitojen puutteet näkyvät kyräilynä ja henkilöstön vaihtuvuutena. Ajaudutaan helposti pysyvään konfliktivaiheeseen: tehottomuuteen, jossa kaivataan lujaa rakennetta ja kuitenkin suhtaudutaan varauksella yrityksiin ratkaista näitä ongelmia.

Kustantamoni kustannuspäällikkönä Kitan nostaminen jaloilleen on jäänyt minulle, vaikka minulla ei ole yhtään kokemusta vastaavasta. Kustantamoista useimmat ovat lyhytikäisiä. Henkilöstöhankinnan tärkein peruste on toimintojen organisointi.

Rakensin Kitalle vastikepohjaisen joukkorahoituskampanjan, joka on koko lailla ainut tapa saada rahaa ilman kepulikonsteja. Monet pienet talot yrittävät välttyä hukkumasta palvelukustanteilla, tekijänoikeuksien ulkopuolisilla teksteillä, tekoälykansilla tai muuten vain kustannustoimittamattomilla kirjoilla. Käytännössä nämä oljenkorret ovat glorifioituja blogipostauksia.

Jos toimintansa lopettavista jalkapalloseuroista uutisoidaan näyttävästi, samaa ei voi sanoa kulttuuri-instituutioista, jotka jäävät uutiskynnyksen katveeseen yhtenä monista tapauksista.

Vika ei siis ole ainoastaan isoissa toimijoissa. Siinä missä jalkapallo on aika tottuneesti ottanut sauliniinistöt ja parlamenttien Euroopan-mestarit — kansanedustajat — lajiin mukaan, kirja-ala laajemmin keskittyy roolipelaamaan 1800-luvun venäläistä intelligentsijaa ja paheksumaan valtaa. Kenestäkään ei vain ole näyttelemään Dostojevskin tai Tolstoin osaa.

Jalkapallo edellä

Jalkapallossa tiedetään, mitä pitäisi tehdä: edistää esimerkiksi hallihankkeita. Ne ovat olleet kankeita nytkähtämään liikkeelle, mutta tämä on johtunut lajin takapirujen osaamisen puutteesta; ei siitä, ettei ole tiedetty edes, mihin lapionsa laskisi.

Kun Jari Litmanen ponnisti maailmalla maineeseen, valmentajat pohtivat välittömästi, mistä uusia litmasia saataisiin. Kirjallisuuden puolella Timo Parvela on myynyt enemmän kirjoja kuin Justin Bieber albumeita, ja kärkidekkaristit tienaavat kaikessa hiljaisuudessa samoja summia kuin Teemu Pukki HJK:ssa. Kuitenkin ala olettaa, että uudet kyvyt pulpahtavat esiin omin avuin.

Kirjallisuuden toimintamekanismit ovat kätkeytyneet arkeen, ja niitä on kaivettu esiin reikäisellä lapiolla. Jalkapallossa ja kertomakirjallisuudessa on kiisteltyjä aiheita, joissa epäilys on usein seurausta tietämättömyydestä. Erona on, että maaliodottaman pyhyyttä, VARin luotettavuutta, naisjalkapallon keskustelukulttuuria, HJK:ta tai mitä tahansa on verraten turvallista arvostella. Kirjakuplassa torpedoi uransa, jos väärässä huoneessa puhuu väärin tietyistä kustantamoista tai politiikasta. Virallisesti on hymyiltävä yhteistä hymyä.

Nyt näyttää siltä, että kustantamoissa ei olla poissuljettu tekoälyn tuottamia bulkkikirjoja. Sama ei vetelisi jalkapallossa, kannattajat ovat liian fiksuja. Koneiden täydellisyydestä ja täsmällisyydestä (eivät tällä hetkellä tarjoa sitäkään) seuraa itseilmaisun tukahtumista, joka on tehokasta ja tylsää. Nikella oli siitä mainoskin.

Lue myös: Humanoidirobotit ottivat yhteen jalkapallon merkeissä – lopputulos oli karu (10.7.2025)

Suomalaista jalkapalloa on viime vuosikymmeninä rakennettu sen pilottituotteen eli Euroopan huippusarjojen turvin. Junioreista toimintansa aloittanut FC Inter pelaa samannimisen milanolaisseuran väreissä, HJK on ollut vuosia entisten Huuhkajien dioraama.

Jalkapallossa tajuttiin aikaisessa vaiheessa, että markkinoilla on tapana seurata, minne ikinä harrastajat liikkuvat. Samalla harrastaminen on varmistanut sen, ettei yksikään osaaja ole jäänyt ulkopuolelle.

”Kun näin on aina tehty”

Kirjallisuus on varoittava esimerkki, mitä seuraa, kun kulttuurin voimanlähteeksi otetaan huomiotalous. Esikoisteoksiin rajatut palkinnot ja kiristyvä kilpailu voivat pahimmillaan kannustaa esikoiskirjailijoita provosoimaan tarkoitushakuisesti tai plagioimaan, kertovat Outi Oja ja Sanna Nyqvist teoksessaan Kirjalliset väärennökset — Huijauksia, plagiaatteja ja luovia lainauksia (2018).

Esikoiskirjailijoiksi pyrkivillä ei välttämättä ole käsitystä markkinoiden tyhjiöistä, siellä toimivista kustantajista tai edes omista vahvuuksistaan. Se on vähän sama kuin joku tarjoaisi itseään FC Interin kärkipelaajaksi, kun oikeasti hänen kuuluisi olla Kuuvuoren Kuulan keskikentän pohjalla. 

Vertaus on absurdi siksin, koska Veikkausliiga-seuroilla on vahvat kannattajakuntansa. Sillä ei ole merkitystä, että ulkopuoliselle ne ovat yhtä ja samaa. Vastuullisuus, periksiantamattomuus, perinteet, yhteisöllisyys, positiivisuus… Kuka ikinä seurojen arvoista kirjoittaa, ei ole lukenut ensimmäistäkään viestintäopasta. Perinteistä puhuttaessa kerrotaan kaikesta muusta kuin niistä perinteistä, mitä halutaan kunnioitettavan. Osallistuminen sitouttaa.

Paras on FC Hakan arvo: hakalaisuus. 

Jalkapallo on saanut iskostettua kansaan, että se olisi ratkaisu sosiaalisen ja fyysisen terveyden heikkoon tilaan. Siellä tiedetään, että jos vasta yläkoulussa kiinnitetään huomiota liikunnan määrään, ollaan myöhässä.

Kirja-ala sen sijaan odottaa, että koulu hoitaa työn sen puolesta. Se on tekemätön paikka. Harva nuori enää siinä vaiheessa oppii kriittisyyttä, koska miksi nähdä vaivaa sellaisen asian puolesta, jonka luulee osaavansa.

Mikä neuvoksi?

Joku irvileuka voisi sanoa, että jos kustantamot laajentaisivat toimintaansa kirjoittamiskasvatukseen, ne olisivat pukkeja kaalimaan vartijoina.

Kustantamoiden toiminta on ainakin jossain määrin jämähtänyt sijoilleen ja tyytynyt olemassa olevaan. Esimerkiksi sponsorihankintaa ei ole uskallettu tehdä, vaikka se on jo juniorijalkapallossa ihan normaalia. Kirjoittamisharrastusta ei ole tarjottu lapsille, vaikka se voisi ratkaista monta ongelmaa.

Jalkapallon taso olisi ojan pohjalla, jos pelaajilla ei olisi ammattitaitoista valmennusta ennen aikuisikää. Ei ole syytä olettaa, että kirjoittamisessa tämä asia olisi jotenkin toisin.

Niin tai näin, tälläkin hetkellä kirja-alalla lääketieteen hakijämääriin verrattava joukko pyrkijöitä jakaa rahapotin, joka vastaa Turun keskustaajaman S-Markettien kokonaismyyntiä. Keinot parhaiden hakijoiden seulomiseksi ovat onnettomat. Jalkapallolla ei tätä ongelmaa ole, erityisesti juuri vireän harrastustoiminnan ansiosta.

Kustannuspäätökset ja materiaalin jatkokehittely tehdään kustantamoissa lähes yksinomaan intuitiivisesti. Vaikka oma maku tuntuisikin oikealta, se ei välttämättä takaa investoinnin onnistumista. Jalkapallossa tämä huomattiin aikoja sitten, ja nykyisin kaikkien hankintojen varalle on oltava suunnitelma.

Vertaus ei ole tietenkään täysin yhdenmukainen. Silti se tukee väitettä, että kirja-ala tarvitsee kipeästi uutta verta. Pienessä piirissä on vaikeaa tuottaa nopeita ratkaisuja uusiin haasteisiin. Kun pitäisi arvioida ja kyseenalaistaa, tulee vain tehneeksi niin kuin aina ennenkin on tehty.

Juuso Kilpeläinen

Kirjoittaja on kirjankustantamo Kitan kustannuspäällikkö ja Turun yliopiston luovan kirjoittamisen kannatusyhdistyksen rahastonhoitaja. Lisäksi hän toimii kustannustoimittajana Kaarnalla.

Muita jalkapallon ja kirjallisuuden kohtaamisia: