Kolumni: Ei elämää ilman huippu-urheilua tai viinaa

Kuluvan viikon aikana jalkapallomedioissa kautta maailman on pohdittu Paul Gascoignen karua kohtaloa. Jo pidemmän aikaa on arveltu, milloin mies juo itsensä hengiltä. Sunnuntaina brittimedia kirjoitti entisen keskikenttäpelaajan tilanteen olevan hengenvaarallinen. Gascoigne on parhaillaan yhdysvaltaisella klinikalla hoidossa. Gascoignen elämän suurin kaksinkamppailu ei ole ollut jalkapallokentällä. Siellä hän pärjäsi hyvin. Pallon hän on osannut kesyttää, pulloa ei. Nyt saattaa olla, että mies ei enää viimeisimmästä iskusta nouse. Gascoigne on luonteeltaan helposti addiktoituva persoona. Milloin mies on litkinyt alkoholia, milloin ahminut roskaruokaa ja myös uhkapelit ovat maistuneet. Gascoigne on luopunut useasti pullosta, mutta aina se on tullut takaisin hänen käteensä, kuin pallo hänen jalkaansa peliuralla. Miten entistä huippu-urheilijaa voisi auttaa pääsemään siviilielämään kiinni? Gascoignen kohdalla on tehty paljon. Hän on saanut erilaisia toimeksiantoja jalkapallon parista. On pyritty ohjaamaan miestä oikeaan suuntaan. Aina on kuitenkin lasi läikkynyt.

Vapaapudotus uran jälkeen

Suomalainen urheiluhistoriakin tuntee lukuisia sinivalkoisia tähtiä, joiden tuike on himmennyt aktiiviuran jälkeen. Sohvaperunan on vaikea ymmärtää niitä tunteita, mitä täydellinen omistautuminen ja valokeilassa oleminen antaa. Ja kuinka yksinäinen olo silloin onkaan, kun ketään ei enää kiinnostakaan. En minä ainakaan pysty ymmärtämään. Säälille on silti turha antaa liikaa tilaa. Moni huippu-urheilija eksyy hakemaan jännitystä vääristä paikoista uran jälkeen. Monikaan huippu-urheilija ei ole juuri kouluja käynyt. Elämä on pitkälti pyörinyt sen ainoan asian ympärillä, mistä osaaminen on hankittu. Ongelmatapauksia yhdistää usein se, että uran eteen on tehty kaikki mahdollinen, mutta muu elämä on jäänyt kulkemaan omille raiteilleen.

Elämää pelikonsolin ja -kentän välissä

On löydettävä malli, jossa urheilija voi kehittää siviiliuraansa jo ammattiurheiluvaiheessa. Ei opiskelua ole pakko harjoittaa urheilun kustannuksella eikä tällainen itsensä kehittäminen ole missään nimessä urheilu-urasta pois. Jokaisessa joukkueessa ei tarvita silti maisteria. Ei varmaan jokainen meistä jaksa istua korkeakoulussa luennolla harjoitusten jälkeen tai ryhtyä palomieheksi pallon potkimisen loputtua. Muutakin mielekästä tekemistä varmasti silti löytyy kuin pelikonsolin hakkaaminen harjoitusten ja pelien välissä. Huippu-urheilijauran jälkeen pudotaan elämään, mutta on jokaisesta itsestään kiinni, kuinka korkealta pudotus tapahtuu. On hyvä muistaa, että huippu-urheilijan ura kestää parikymmentä vuotta. Elämä paljon kauemmin. Jaakko Käyhkö, (twitter@JaakkoKayhko)