Jalkapalloyhteiskunta. Jalkapalloyhteiskunta. JALKAPALLOYHTEISKUNTA! Tuleeko Suomesta sellainen, kun sitä tarpeeksi toistamme?
Suomalainen futisväki on jo vuosien ajan pyrkinyt kohti tuota epämääräistä tavoitetta. Osan mielestä olemme jo perillä, osan mielestä olemme ottaneet vasta vauvan askelia sitä kohti. Kenellä riittää auktoriteetti toteamaan, että ”olemme nyt jalkapalloyhteiskunta”, vai nousemmeko vain jonain päivänä sängystä ja koemme kollektiivisesti, että ”nyt se hetki on tullut”?
Tiistaina tuo termi nousi taas isosti esille. Huuhkajat pelasi Helsingin Olympiastadionilla MM-karsintojen viimeisen ottelunsa ja hävisi Ranskalle 0-2. Illan tulosten myötä MM-jatkokarsintapaikka jäi haaveeksi, mutta tästä huolimatta stadikalla nähtiin hieno tapahtuma. Lehtereille ei saavuttu ihastelemaan vierailevia tähtiä, vaan kannustamaan omia ja hyvästelemään maajoukkueuransa päättäneet Joona Toivio ja Paulus Arajuuri.
Seinäjoen Jalkapallokerhon kapteeni Mehmet Hetemaj nosti kuitenkin keskiviikkona esiin huomion, joka on varmasti hiertänyt tai ainakin pohdituttanut useita suomalaisia jalkapallon seuraajia jo jonkin aikaa.
– Moni on käyttänyt Suomen jalkapallomaajoukkueen EM-kisojen jälkeen sanaa jalkapalloyhteiskunta. Itse koen tämän termin vain ja ainoastaan maajoukkueen pelipäivinä. Olemme enemmän menestyskansa, sillä kotimaisissa sarjoissa ollaan menty katsojamäärissä jopa alemmas, kirjoitti Hetemaj Twitterissä.
– Ero kiinnostavuudessa ja yleisömäärissä on valitettavan iso maajoukkueen ja Veikkausliigan välillä. Tämä kun saadaan vielä kuntoon, sitten voidaan puhua jalkapalloyhteiskunnasta.
Artikkeli jatkuu twiitin alla.
Jos tweetti ei näy voit katsoa sen täältä
Hetemaj’n näkemykseen on helppo yhtyä. Kun itse ajattelen paikkoja, joihin liitän sanan jalkapalloyhteiskunta, mieleeni tulee maita, joissa vallitsevat seurajoukkueet ja paikallisuus. Seurat ja paikallisjoukkueet ovat jatkuvasti mukana arjessa. Niitä hengitetään ja ajatellaan kellon ympäri.
Isoissa futismaissa näkee jopa tympääntymistä maaottelutaukojen alkaessa, koska ne ovat nimenomaan taukoja omasta seurasta ja päivittäisestä toiminnasta. Suomessa asia on yleiskuvassa toisinpäin. Maaottelutauot ovat koko kansan juhlaviikkoja, joiden välissä hiljennytään odottamaan seuraavaa.
Kiinnostus Huuhkajia kohtaan ei voi olla jalkapalloyhteiskunnan ainoa määrittelevä tekijä. Monelle jalkapallo on yhä vain tv-tapahtuma, joka näytetään noin kymmenen kertaa vuodessa. Voisimme yhtä hyvin olla Mies ja alaston ase -yhteiskunta.
Sitä ei kuitenkaan käy kiistäminen, etteikö Huuhkajien menestys ja sen luoma positiivinen ilmapiiri olisi omalta osaltaan avittanut siirtymäämme kohti tuota määrittelemätöntä päämäärää.
Silti on helppo ymmärtää futisväen huoli siitä, että esimerkiksi Huuhkajien menestys ei heijastu Veikkausliigan katsojamääriin. Tiistaina Ranskaa vastaan kentällä oli kaksi pelaajaa, jotka pelasivat päättyneellä kaudella Veikkausliigassa. Vastaavanlaisia menestystarinoita voi olla vaikea toistaa, jos kentille ei saada väkeä ja siten rahaa, joka auttaisi pelaajien ja puitteiden kehittämisessä.
Esikuvat
On hyvä muistaa, että jalkapalloa ei pelata vain parrasvaloissa – pääsarjoissa ja isoilla stadioneilla.
Jalkapallo liikuttaa Suomessa valtavasti väkeä alasarjoissa ja junioripeleissä. Siinä mielessä Suomea voisi jo luonnehtia jalkapalloyhteiskunnaksi.
Entinen maajoukkuepelaaja Antti Pohja nosti sosiaalisessa mediassa osuvasti esiin sen virheellisen väitteen, jonka mukaan maajoukkueiden suosio ”ei näy missään”.
– Kattokaapas junnufutisperheisiin ja -kentille, miltä tuntuu kun idolit pelaa ja sydän sykkii pallolle, Pukki-paidat päällä, veisteli Pohja.
Artikkeli jatkuu twiitin alla.
Jos tweetti ei näy voit katsoa sen täältä
Tuntuu upealta ajatukselta, että meille saattaa olla kasvamassa sukupolvia, jotka fanittavat ennemmin Teemu Pukkia ja Linda Sällströmiä kuin vaikkapa Neymaria ja Martaa, vaikkei jälkimmäisessäkään vaihtoehdossa mitään pahaa ole. Esikuvia hekin ovat.
Jalkapallokupla
Omasta kuplastani tarkastellen voisin hyvin jo ajatella, että olemme jalkapalloyhteiskunta. Jos somefeedissäni ei näy viiden sekunnin välein jotain futikseen liittyvää, olen vahingossa klikannut väärän avainsanan auki.
Jalkapallokuplan sisältä on välillä vaikea ymmärtää, että on olemassa ihmisiä, jotka eivät ajattele päivittäin FC Lahtea, Tikkurilan Palloseuraa, Pargas IF:ää tai Sirkkakosken Sisua.
Pahimmillaan me kuplalaiset olemme katkeroituneet siitä, kun joku ”ulkopuolinen” on osoittanut kiinnostusta kuningaslajia kohtaan. Miten ne kehtaavat!? Onneksi tästä ajattelusta on päästy pitkälti eroon. Ainakin oman kuplani perusteella.
Meidän kuplalaisten tulisi nimenomaan näyttää lajin uusille ystäville, että hienoja tarinoita löytyy muualtakin kuin Olympiastadionilta, Zenicasta ja Gijónista. Jotkut alasarjajoukkueet ovat jo onnistuneet tässä paremmin kuin monet liigaseuramme.
Esimerkkiä näyttääkseen ei tarvitse olla Huuhkaja tai Helmari. Jokainen Teemu ja Linda voi käydä nauttimassa jalkapallosta kentällä tai katsomossa ja pyytää perheensä ja ystävänsä mukaan.
Uskon, että kun jonain päivänä viimein saavutamme jalkapalloyhteiskunnan statuksen, meidän ei tarvitse toistella sitä itsellemme ja toisillemme. Se on silloin itsestäänselvyys, osa arkea.
Ville Liimatta
