Maailmankuulu Cristiano Ronaldo on keksinyt itselleen uuden tavan tuulettaa, jos sitä tuuletukseksi voi sanoa. Taas torstaina Sheriff Tiraspolia vastaan hän risti kätensä rinnalleen, sulki silmänsä ja teeskenteli olevansa unissaan. Kuvarajan ulkopuolelle syntyi vaikutelma helpottuneesta miehestä, joka pystyisi jälleen nukkumaan yönsä rauhassa. Voimat saattavat olla ehtymässä, ja herra Aika ottaa takana pitkää kiihdytystä, mutta jokainen maali viivästyttää vääjäämätöntä.

Palauttamattomissa ovat päivät, kun Ronaldo pystyi olemaan paras; jäljellä on toivo, että hän olisi riittävän hyvä Manchester Unitedin managerille Erik ten Hagille. Se on vanhan joukkueurheilijan todellisuus. Iäkäs huippupelaaja on jatkuvan uhan alla, joskus ihan syystä. Selvästi yli 30-vuotiaaseen suhtaudutaan karsaasti kuin friikkiin. Vieläkö tuokin pelaa?

Vanhan pelaajan ei parane tehdä virhettä, koska syy tiedetään: ikä, se on aina ikä. Iästä tulee tähtimerkki. Se kiinnittyy pelaajaan siten, että se on pakko mainita yhteydessä kuin yhteydessä. Siitä tulee journalistien turvakysymys: ”Oletko miettinyt, mitä teet urasi jälkeen? Onko tämä viimeinen mahdollisuutesi tähän pokaaliin?”

Kysymykset muistuttavat yksityiselämän paineista: mahdollisesta perheestä ja uudesta elämästä. Siihenastinen elämä on ollut peliin sidoksissa. Yhtäältä pelaajan ei ole koskaan tarvinnut luopua lapsuudestaan. Toisaalta hänen on täytynyt kasvaa aikuisten maailmaan rutistetulla aikataululla. Kohta maailma muuttuu. Polvet jo vihaavat omistajaansa ja yrittävät ilmoittaa, ettei niitä ole tällaiseen tarkoitukseen tehty.

Jalkapallo ihannoi nuoria, jotka eivät ole kuulleet eivätkä nähneet mitään ja ovat silti valmiita ottamaan maailman jalkoihinsa. Kylianmbappéja ja neymareja, jotka ovat perillä satamasta irtautumatta.

Näkökulma: Neymar suhtautuu pakkomielteisesti perintöönsä – onko hänellä sitä?
Juuso Kilpeläinen |
Red Star Belgrade v Paris Saint-Germain – UEFA Champions League Group C

Jalkapalloilijan ammatti toimii vinolla logiikalla verrattuna tavallisen ihmisen oikeaan työhön. Jalkapalloilija ei ole vain työntekijä vaan myös tuote ja osake. Liverpool ja RB Leipzig esimerkiksi eivät periaatesyistä tarjoa jatkosopimuksia yli 30-vuotiaille muissa kuin poikkeustapauksissa. Eikä se muissakaan seuroissa helppoa ole. Thiago Silva ja Luka Modric ovat pelanneet kaksi viimeistä kautta yksivuotisilla välipuheilla.

Ei riitä, että tekee työnsä hyvin — on myös elätettävä kuvitelmaa siitä. Voi olla, että pelaaja x pitää tasonsa samana kymmenen vuoden ajan, mutta se ei auta. Hänen markkina-arvonsa rapautuu, sillä julkiso odottaa hänen heikkenevän. Jos vanhalle pelaajalle sattuu yksi heikompi vuosi sinne väliin, se on tervemenoa Turkkiin, Portugaliin tai huippusarjojen alaoksille. Kunnia on katoavaista kuin koiran pissa lehtikasassa.

Maajoukkueympäristö on armollisempi. Se on yksi syy, miksi MM-kisat ovat (yleensä) niin rakastettavia. Jos Argentiina ja Portugali todella sattuisivat loppuotteluun, Nicolás Otamendi (34) ja Pepe (39) pelaisivat kunnossa ollessaan siellä täydet ysikymppiset. Seuratasolla ovet kirkkaimpiin valoihin ovat heiltä suljetut. Venäjän turnauksen pronssijoukkueessa Belgiassa vastuusta nauttivat monet miehet, joiden korvissa soi iltatuulen viesti.

En penää muutosta. Tilanne on, mikä se on. Se näkyy jo alati kasvavasta ottelutahdista, että jalkapallo on nuorten laji. Voi kuitenkin olla hyvä tiedostaa, missä parjatussa välitilassa huippupelaajat elävät ennen kuin he siirtyvät lehtien palstoilta tilastokirjoihin, housen säestämiin YouTube-highlighteihin ja ruusunhohtoisiin muisteluihin Lacosteista ja leviksistä. Voi olla asiallista ylistää sitä välitilaa, joka joillekin faneille tarjoaa illuusion, että pelaajan menestysvuodet eivät ehkä ihan vielä ole menetetyt.

Juuso Kilpeläinen
Twitter: @jusukilpelainen

Aiheet Näkökulmat Ronaldo Cristiano Ulkomaat Valioliiga