Kommentti: Seurajoukkueiden MM-kisat antavat liian paljon, liian myöhään

Kun Etelä-Afrikka tai Tunisia pelaa MM-kisoissa, katsojalla on joukkueesta jo jonkinlainen käsitys, vaikka pelaajat olisivat tuntemattomuuksia. Seurajoukkueiden MM-kisoissa pelaavista Mamelodi Sundownsista tai ES Tunisista ei voi samaa sanoa. Niille ei ole ehtinyt muodostua valtionrajat ylittävää identiteettiä.

Maajoukkueiden arvoturnaukset toimivat, koska satunnainenkin katsoja on tottunut, että jokainen maali niissä on tapahtuma. Ajatus kisojen takana on helposti ymmärrettävä, myös laajalle yleisölle. Jalkapalloon omistautuneille osa viehätystä on, kun muut saavat tietää salaisuutemme, niin kuin viime kesänä kävi Euroopassa Lamine Yamalin ja Jamal Musialan kanssa.

Myös seurajoukkueiden MM-kisoissa kilpaillaan jostain, mutta en tiedä mistä. Mestarien liigasta eli ”EM-kilpailuista”, jos sitä vertausta haluaa käyttää, on aikaa vajaa kuukausi. Maanosien mestarien turnaus, niin sanottu Intercontinental Cup, oli sekin jo viime vuoden lopulla.

Kuvio kuulostaa hullulta, jos sitä ulkopuoliselle selittää.

Kun FIFA:ssa huomattiin, että UEFA yrittää pyristellä irti Mestarien liigan alkulohkovaiheen merkityksettömyydestä, sitä pidettiin ilmeisesti uutena markkinarakona, jonka he voivat täyttää ottelumättäillä. Mutta katsomossa kaikuvat tyhjät penkit, jos ottelu kiinnostaa vain siinä vaiheessa, kun alkaa näyttää siltä, että ennakkosuosikki ei voitakaan.

Seurajoukkueiden MM-kisoilta puuttuu tapahtumaa kannatteleva kehikko. Vaikka yllätyksiä tulee, ne jäänevät yksittäisiksi, koska seurat ovat urheilullisesti pidemmälle vietyjä kuin maajoukkueet. Yllätyksiin vaaditaan, että kautensa käytännössä päättäneet eurojoukkueet väsähtävät, kun vastassa on joukkueita, joilla sarjakausi on vasta aluillaan.

Normaalisti tällä paikalla olisi pelattu MM-esiturnausta eli maanosaliittojen cupia tai tutummin Confederations Cupia. Jos Confederations Cup oli enemmänkin välinearvo kisajärjestäjille, nuorille pelaajille ja maajoukkuevalmentajille, FIFA tunkee seurajoukkueiden MM-kisoja eräänlaiseksi jalkapallon kuninkuusluokaksi.

Tästä kertoo miljardin euron palkintopottikin, josta puoliammattilaisten Auckland City saa vähintään 3,6 miljoonaa dollaria. Ristiriita on ilmeinen: turnaus on seuroille tärkeä, mutta pelaajille Prokrusteen vuode ja faneille kermakakun ähkypala.

Seurajoukkueiden MM-kisoja ei osaa ottaa vakavasti täällä Suomessa, jossa televisiointi hoituu englanninkielisen DAZN-palvelun kautta. Juhlan tuntua häiritsevät pelin aikana esitettävät mainokset jostain Logan Paulin nyrkkeilymatsista.

Torstain Inter Miami–Porto-pelissä minulta jäi Interin ensimmäinen maali näkemättä, koska sovellus oli hetkeä aiemmin lähettänyt siitä ilmoituksen puhelimeeni ja olin sitä tarkistamassa.

Jalkapallosta tulee mieleen uusavuton videopelaaja. Hän ei malta lopettaa, vaikka pelaaminen olisi mekaanista, jauhavaa toistoa vailla tarkoitusta. Tulee kuitenkin vaihe, kun tarkkaavaisuus sumenee, eikä silloin edes ”grindaus” enää onnistu.

Juuso Kilpeläinen

Kirjoittaja on mediatutkimuksen kandidaatti.