Solmu jalkapallosta: "On hyvä opetella nyrkkeilyä tai jujutsua"

Jaamme Solmun eli Eino Auerin pakinan vuodelta 1929. Pakina ilmestyi Gummeruksen kustantamana kokoelmassa Ilman nuotteja.

Jatkosodassa kaatunut Auer toimi muun muassa lehtimiehenä, piirtäjänä ja kääntäjänä.

Lisäksi hän kirjoitti viihderomaaneja, huvinäytelmiä ja niin sanottuja poikakirjoja. Romaaneista tunnetuimpia ovat humoristinen Merta edemmäksi kalaan (1929) ja kustannusalalle sijoittuva Naisten oma maailma (1932).

Auerin kirjallinen tuotanto edustaa varhaista suomalaista viihdekirjallisuutta, joka oli usein suunnattu sivistyneelle lukijakunnalle.

Jalkapallo

Jalkapallopeli on varsin terveellinen, hauska ja kehittävä urheilumuoto ja suosittelemme sitä lämpimästi yleisempään käytäntöön.

Pelisäännöt ovat yksinkertaiset ja helpot muistaa, ja parin pelin jälkeen on mies tavallisesti jo kypsä kilpailujoukkueeseen, mikäli ei ole joutunut sairaalaan jonkun varomattomuuden vuoksi.

Teemme tässä lyhyesti selkoa pelin kulusta. Jos lukija tarkasti painaa mieleensä allaolevat ohjeet, voi hän ilman muuta riisua takkinsa ja ruveta potkimaan.

Jalkapallopeliin tarvitaan kaksi joukkuetta ja n.s. erotuomari, jonka virkaan kelpaavat muutkin kuin lainoppineet. Kummassakin joukkueessa on aluksi 11 miestä. Loppupuolella peliä miehiä tavallisesti on vähemmän.

Ensin astuvat joukkueet kentälle. Joukkueitten kapteenit, joita on yhteensä kaksi, menevät erotuomarin kanssa keskikentälle, loihtivat siellä hetken ja vetäytyvät sitten kumpikin omalle kenttäpuoliskolleen, miesten hajaantuessa yli kentän.

Kentän kummassakin päässä on rautalankaverkosta tehty koppi, jonka edustalle asettuu maalivahti. Tämän herran tehtävänä on esittää katsojille plastiikkaa ja akrobatiikkaa muitten potkiessa palloa. Ensin ottaa, maalivahti vaikuttavan asennon maalin edessä, ojentaen käsivartensa ja hymyillen katsomolle. Senjälkeen siirtyy hän nojaamaan johonkin maalin tukipylvääseen, muistaen tämän tästäkin vaihtaa ruumiinpainonsa toiselta jalalta toiselle. Pelin kestäessä heittää hän silloin tällöin voltin tai kaksi, lankeaa polvilleen tai heittäytyy vatsalleen yleisöä hauskuuttaakseen. Kun joku pelaajista joskus voi potkaista pallon maalia kohti, tulee maalivahdin pitää kenttää tarkasti silmällä ja ajoissa väistää palloa, ettei saisi n.s. mollia vasten naamaansa.

Lähinnä maalia pelaavat puolustajat eli n.s. pakit. Nämä ovat olemassa sitävarten, että pallon tullessa heidän kohdalleen potkaisevat sitä, mutta melkein yhtä tärkeäksi tehtäväksi on heille viime aikoina muodostunut myös hyökkääjäpelaajien puolustaminen, kun innostunut yleisö joskus ryntää kentälle enemmän tai vähemmän kovakouraisesti opettamaan hyökkääjille hyviä tapoja. Puolustajiksi sopivat senvuoksi paraiten rotevat tai ainakin painavat miehet.

Tärkein tehtävä jalkapallopelissä on hyökkääjillä, jotka palaavat keskellä kenttää ja suorittavat n. 88 % potkimisesta. Heidän on koetettava potkia jalkapalloa mahdollisimman usein ja mahdollisimman etäälle. Hyvin tärkeätä on, että hyökkääjä pitää palloa hallussaan mahdollisimman kauan, s.o. ei päästä muita potkaisemaan sitä, sillä tämä todistaa pitkälle kehittynyttä pallon käsittelytaitoa ja takaa tavallisesti sanomalehtien kilpailuselostuksissa arvonimen ”kentän paras mies”. Jotta palloa tällä tavoin pääsisi hallitsemaan, on hyvä opetella nyrkkeilyä tai jiu-jitsua, koska potkijat useimmiten ovat melko agressiivista joukkoa. Hyvin tähdätty potku vatsaan tai nyrkinisku silmään laimentaa usein vastustajan halua tulla lähelle palloa.

Peli on jaettu kahteen vaiheeseen, ensimmäiseen ja toiseen puoliaikaan. Kun aika on perin epämääräinen käsite, voi puoliaikakin kestää kymmenen minuuttia tai puoli tuntia, aivan miten milloinkin. Ensimäisellä puoliajalla pelaa esim. A-joukkue kentän b-puoliskolla ja toisella puoliajalla se siirtyy a-puoliskolle, tai päinvastoin, aina riippuen siitä, mistä päin aurinko paistaa. Se joukkue, joka peliajan päätyttyä on useamman kerran ehtinyt potkaista pallon maalivahdin ohi, on voittanut.

Kilpailujoukkueet, jotka varsin selitettävistä syistä eivät toivoisi jalkapallopelin yleistyvän ne eivät lopulta enää saisi yleisöä, koska yleisö olisi itsekin potkimassa ovat sotkeneet peliin kaikenlaisia turhia menoja, jotka monasti tekevät pelin suurelle yleisölle melkein mahdottomaksi tajuta. Ensinnäkin pitää erotuomarin tämän tästäkin viheltää pilliään, jolloin joku pelaajista huutaa ”offside” (toim. huom. vanha termi, tarkoittaa paitsiota), lyö nyrkillään jotakin vastapuolueen pelaajista ja tarttuu käsin palloon, jonka lennättää jollekin oman puolueensa pelaajalle. Toisinaan taas tehdään n.s. korneri, jolloin joku kantaa pallon kentän nurkkaan, mistä joku toinen saa sen potkaista keskelle kenttää oikein vauhtia ottaen. Mutta, kuten sanottu, tämä on vain kilpajoukkueitten metkuilua, josta ei tarvitse välittää.

Pelin päätyttyä seuraa tavallisesti vielä n.s. jälkipeli eli jossittelu, jossa ei enää tarvita palloa. Tällöin hävinneen joukkueen pelaajat huutamalla selittävät voittaneen joukkueen pelaajille, miten he olisivat voittaneet, jos j.n.e.

Jalkapallopeliin innostuu vanha yhtä helposti kuin nuorikin. Koettakaa!