Näkökulma: Naisjalkapalloilun väheksyminen on inhimillistä

Kun Englanti ja Espanja kohtasivat sunnuntain EM-loppuottelussa, molempien maiden kirjeenvaihtajat nostivat Ylen studiolähetyksessä esiin naisten jalkapallon suosion kasvun. Suhteellisen pienelle huomiolle on saatu vastauksia ennemmin kaukaa kuin läheltä, muun muassa median puolueellisuudesta.

On totta, että uutisoida voisi enemmän, mutta vaatimus pitäisi varmaan ensisijaisesti kohdistaa Yleen, jolla ei ole samanlaista tulosvastuuta kuin yksityisillä tahoilla.

Toinen yleinen selitys arvostuksen puutteelle on rahoituksen vähyys, eli ajatellaan, että investoinnit naisten jalkapalloon toisivat lisää katsojia. On reilua edellyttää tasapuolisia palkkioita miesten, naisten ja miksei myös paraurheilijoiden maajoukkueille, mutta on eri asia, lisääkö se yleisön kiinnostusta. Teatterit ja orkesterit saavat Suomessa merkittäviä valtionavustuksia, eikä niistä silti ole koko kansan huviksi.

Analogia ei toki ole täydellinen. Toista vertailukohtaa voi etsiä Saudi-Arabian liigasta, joka yrittää kasvattaa suosiotaan yltiöpäisillä satsauksilla

Naisten jalkapallossa on tehtävä ero, puhutaanko maa-vai seurajoukkueista. Toisin kuin kirjeenvaihtajien heitoista voisi päätellä, seurapuolen toiminta ei ole ollut lineaarista riemumarssia.

Englannin Superliigan katsojamäärät putosivat kymmenellä prosentilla kaudella 2024–25. Samoilla stadioneilla Valioliiga-joukkueiden kanssa täyttöaste oli surullisen alhainen. Espanjan liiga taas veti lehtereille keskimäärin vähemmän väkeä kuin AC Oulu Raatin stadionille tänä vuonna (1 653 vrt. 1 902).

Naisilla on myös maajoukkueissa melko pitkä matka miesten nauttimaan suosioon, vaikka Sveitsissä pelatuissa EM-kilpailuissa paukkuivat yleisöennätykset. Otteluissa oli keskimäärin 21 203 katsojaa (31 ottelua).

Sveitsin miesten pääsarjassa pelaavan BSC Young Boysin yleisökeskiarvo oli viime kaudella 28 482, ja vastaavasti FC Basel 1893:n yleisökeskiarvo oli 26 141.

Helmarien pudottua kisoista Suomessa palattiin nopeasti normaaliin päiväjärjestykseen. Maajoukkueen elävä legenda Linda Sällström kiinnosti kisojen viimeisellä viikolla ihmisiä vähemmän kuin Huuhkajien nimekkäimmät pelaajat Lukas Hradecky tai Teemu Pukki, jos on luottaminen Googlen ja Wikipedian tilastoihin.

Kun ilmiön syistä keskustellaan, pöydistä puuttuvat ne äänensävyt, joita ollaan muuttamassa. Syy on hiljaisen joukon, joka pitää mielipiteet omana tietonaan vain, koska silloin ei ole velvollisuutta argumentoida tunteidensa puolesta.

Näkymättömät…

Ongelman ytimessä on Suomessa varsin vähän käytetty käsite, konservatiivinen feminismi. Mediateoreetikko Douglas Kellner on soveltanut sitä vastaamaan näkemyksiä, joiden mukaan naiset voivat kilpailla tasapäisesti miesten kanssa, eikä siinä mitään, mutta heidän on säilytettävä ”naisellisuutensa”.

Urheilussa konservatiivinen feminismi ilmenee tarkasteltaessa, missä lajeissa naiset ovat tasa-arvoisia tai lähellä sitä: tennis, taitoluistelu, voimistelu, golf, pesäpallo, maastohiihto, rantalentopallo ja yleisurheilu.

Mestarien liigan isä Lennart Johansson ja FIFA:n kohupomo Sepp Blatter ehdottivat 2000-luvun alkupuolella, että naisten kannattaisi pelata tiukemmissa peliasuissa. Silläkin uhalla, että vaikutan törpöltä, väitän, että heidän jutuissaan oli omalla tavallaan perää. Edellä mainitsemiani lajeja yhdistää, että niissä käytetään miehen katsetta varten suunniteltuja vaatteita.

Kirjallisuuden merkkiteos Lolita eroottisti tenniksen vuonna 1955, ja nykyään lippua pitävät korkealla Instagramin tähtöset Vicky Palaciosta ja Angelina Dimovasta Alexis Reniin ja Nicola Cavanisiin. Samoin golfilla on omat somejulkkiksensa, kuten Paige Spiranac, Grace Charis ja Claire Hogle. Yleisurheilussa niukat kisa-asut ovat laji-ihmisten kestopuheenaihe. Mitä hiihtoasuihin tulee, jonkimoisen arvion kiinnostuneiden määrästä antavat niihin liittyvät ketjut avoimilla keskusteluareenoilla. Luetuimmat Suomi24-keskustelut ovat ”Naishiihtäjät ovat seksikkäitä!” ja ”Björgenin Pylly”, joita on luettu yhteensä reilut 11 700 kertaa.

Instagram ja Suomi24 ovat sikäli hyviä aineistoja, että ne ovat käyttäjien henkilökohtaisten valintojen muovaamia. Julkaisuja ei ole suodatettu eettisen seulan läpi. Monille tärkein tarkoitusperä on katsoja-/lukijamäärän maksimoiminen.

Riikka Turtiainen tiivisti Kasvatus & Aika -lehdessä 2010, että ”miehisten urheilulajien” eli käytännössä kontakti- ja joukkuelajien huippunaiset joutuvat usein mediapimentoon. Hänen mukaansa ilmiö johtuu lajien ”heteroseksuaalista ihannetta vastaamattomista” ominaispiirteistä.

Jos uskomme väitteeseen sellaisenaan, on vedettävä johtopäätös, että naisten jalkapallon kuoliaaksi vaientamisesta olisi selviydytty ilmankin vanhoja herroja.

… ja muuttumattomat tekijät?

Jalkapalloon sisään leivottu hidaste on televisiokameroiden sijainti. Lähetyksiä kuvataan kaukaa verrattuna juoksu- tai hiihtolajeihin. Se helpottaa kenttätapahtumien seuraamista, mutta kääntöpuolena katsoja on herkempi huomaamaan vauhtieron miesten ja naisten välillä. Siihen on syynsä, miksi toimintaelokuvien takaa-ajokohtauksissa kamera on kiinni auton vanteissa (havainnollistus F1-elokuvan kuvauksista).

Kriittinen katse kääntyy kentän kokoon. Se on sama naisille ja miehille, vaikka naiset ovat lyhyempiä kuin miehet ja kestävät vähemmän fyysistä rasitusta.

Kun Paul Bradley kumppaneineen tutki Mestarien liigaa vuonna 2013, heidän lopputulemansa oli, että miespelaajat juoksivat joka ottelussa pidemmän matkan kuin naiset ja ottivat selvästi enemmän kovavauhtisia pyrähdyksiä. Toisella puoliajalla railo leveni, oletettavasti väsymyksen takia.

Samalla on hyvä pitää mielessä, että naisjalkapalloilu on kehittynyt 11 vuodessa. Kun Bradley ja Dawn Scott vertasivat vuosien 2015 ja 2019 MM-kisoja, he löysivät, että spurttien määrä oli lisääntynyt kenttäpelaajilla 16–32 prosenttia pelipaikasta riippuen.

Eliittitason naispelaajien pituus asettuu välille 161–170 senttimetriä (Aspetar Sports Medicine Journal), ja vuoden 2019 MM-pelaajista melkein kolmannes oli alle 165-senttisiä. Miehissä keskipituus on 181,5 senttimetriä, selviää kansainvälisen urheilun tutkimuskeskuksen CIES:n vuonna 2023 tekemästä selvityksestä.

Turtiaisen esittelemää näkemystä tukee hypoteesi, että jalkapallossa tarvitaan ominaisuuksia, jotka liitetään vahvasti miehuuteen ja miehenä olemiseen. Se on juuri testosteroni, jolla ruokitaan avaruudellista hahmotuskykyä, aggressiivisuutta ja raakaa voimaa. Ne ovat ainoita ominaisuuksia, joissa keskimääräinen mies on vielä naista ”edellä”, kuten käy ilmi Ilpo Huhtaniemen vertaisarvioidusta teoksesta Hyvä ja paha testosteroni.

Ovat naisetkin aggressiivisia, mutta Elina Reenkola kirjoittaa Nainen ja viha -kirjassaan, että nainen kääntää sen itseen päin. Hyökkäävä käytös olisi merkki muille kontrollin menettämisestä, jolloin muiden luontainen reaktio on suhtautua epäilevästi aggressiiviseen naiseen.

Valmis kehityskertomus

Naisjalkapalloilijaa on pitkään yritetty mahduttaa valmiiseen uudisraivaajan rooliin. Palloliiton mielestä esimerkiksi Linda Sällström on ”rajojen rikkoja. Esikuva. Legenda.” Huomaa, että rajojen rikkominen ja esikuvallisuus tulevat hänessä ennen legendaarisuutta.

Elmo-lehden vuonna 2017 julkaistussa 100 Sankaria -tietokirjassa on luku Laura Österberg Kalmarista. Myös sen luvun nimi on ”Esikuva”.

Tinja-Riikka Korpela on esikuva hänkin.

Vaikka Jari Litmanen täytti Suomen jalkapallokentät 1990-luvulla uusilla litmasilla, ei häntä kuvailla joka käänteessä esikuvaksi. Sami Hyypiä on esikuva lähinnä Veikkauksen tiedotteissa. Antti Niemi tai Jussi Jääskeläinen eivät edes niissä.

Toinen tapa puhua naisista pelaajina on ulkonäön kautta, vaikka lajipiireissä ei katsota hyvällä yletöntä ulkonäköön panostamista.

Ääriesimerkki on entinen Manchester United -pelaaja Paul Pogba, jonka tason ailahtelut paikannettiin englantilaislehdissä uusiin hiustyyleihin niin kuin savu tuleen. Eriskummallista se oli siksi, koska hiukset ovat ruumiin ainoa osa vailla hyötytarkoitusta.

Kesän EM-kilpailut vahvistivat käsitystä, että ilmiö on kärjistynyt naisten puolella. Kun Yle julkaisi englantilaishyökkääjästä Chloe Kellystä laajan henkilökuvan etsikkoaikaan välierien aamuna, se sai uutisportaali Amppareissa runsaat 200 lukijaa. Siitä on pitkä matka Sveitsin vaihtopelaajan Alisha Lehmannin ”hämmästyttäviin kuviin”, jotka houkuttelivat 3 600 lukijaa Ilta-Sanomien sivuille.

Lehmann sai kisojen ympärillä enemmän huomiota kuin maailman paras Aitana Bonmati, Helmarien komeetta Oona Sevenius, kisojen maalikuningatar Esther González tai Englannin pudotuspelisankari Chloe Kelly (Google Trends, Wikipedia). Valtamedioiden suosiollisella avustuksella naisten jalkapallolta syödään maata jalkojen alta.

On muistettava, että korupuheet naisten jalkapallon suosion kasvusta vain turhaan rakentavat siitä kuvaa kehityslajina ja vievät huomion epätasaisesta perustuksesta.

Juuso Kilpeläinen

Jutun kirjoittaja valmistelee parhaillaan akateemista artikkelia tähteyden hyödyntämisestä elokuvien kontekstissa. Lisäksi hänellä on työn alla romaanikäsikirjoitus, jossa yksi teema on sisäistetty naisviha.