Näkökulma: Minä olen se, joka ei enää uskonut Huuhkajiin – ja nyt minäkin uskon

Huuhkajat kaatoi Bulgarian Sofiassa pelatussa Nations Leaguen ottelussa 2-1 sunnuntai-iltana. Jossain kohtaa ottelua havahduin: tästä on tullut tapa. Myönnän heti alkuunsa: minä olen se, joka ei enää uskonut Huuhkajiin. Minä olen se, joka kaveriporukassa irvaili Suomen jatkuville tappioille ja korpivaellukselle. Minä olin se, joka ei uskonut, että tästä Jumalan hylkäämästä takapajulasta voisi kasvaa futismaa. Älkää toki väärin ymmärtäkö. En suinkaan ole ollut Huuhkajia vastaan. Stadionillakin on tullut vietettyä enemmän aikaa muiden kannattajien seassa kuin lehdistölehtereillä. Mukavaa ajanviettoahan se on aina ollut. En vain enää uskonut, että Suomi pääsisi hyppäämään mukaan kehityksen kelkkaan. Siinä vaiheessa, kun Roy Hodgson vaihtui Stuart Baxteriin, alkoi epäilyttää. Mixu Paatelaisen aikakaudelta muistan orastavan toivon, joka sitten melko pian peittyi taas irvailun alle. Hans Backea en haluaisi edes mainita nimeltä. Se oli Palloliitolta ehkä kaikkien aikojen nöyryytys ja takapuolen näyttö suomalaisille futisihmisille. Sitten tuli Markku Kanerva. Niin suomalainen mies kuin suomalainen mies voi olla. Ei mikään kosmopoliitti. Ei mikään eteläeurooppalainen tyyliniekka. Ei mikään tähtisignaus. Ei mikään modernina pidetty uudistaja.

Matka alkoi pimeääkin pimeämmästä paikasta

En uskonut Markkuun. Rohkenisin väittää, että meitä oli muitakin. Erityisen mielenkiintoista olisi tietää, uskoivatko pelaajat. Sitä ei toki koskaan saada tietää. Kanerva aloitti urakkansa vuodenvaihteessa 2016-17 jotakuinkin niin syvältä kuin sen voi aloittaa:

• MM-karsinnat 2018 kisoihin oli jo hävitty, ja Kanervankin kaksi ensimmäistä kilpailullista ottelua päättyi tappioon.
• Huuhkajat putosi FIFA-rankingissa 100:n heikommalle puolelle.
• Marraskuussa 2016 Roman Eremenko kärysi kokaiinista. Marraskuussa 2017 Niklas Moisander lopetti maajoukkueuransa. Tammikuussa 2018 Perparim Hetemaj teki saman. Syyskuussa 2018 oli Alexander Ringin vuoro.

Hymähdin noina vuosina kerta toisensa jälkeen. Ei tästä mitään tule, tuumasin. LUE MYÖS:

• Synkkääkin synkempi marraskuu suomalaisessa jalkapallohistoriassa – ”Katsotaanko peiliin ja kääritäänkö hihat?”

Siinä sivussa Kanervan projektin rattaat olivat jo täydessä vauhdissa. MM-karsinnat 2017 päättyivät hyviin tuloksiin Islantia, Kosovoa, Kroatiaa ja Turkkia vastaan. Uusi runko alkoi löytyä. Lukas Hradecky oli joukkueen ainoa tähti ja ilmeisen joukkuepelaaja hänkin. Kanervan alaisuuteen alkoi muodostua joukkue, jossa uskottiin jokaiseen pelaajaan.

Uusi kilpailu tarjosi Huuhkajille kiitoradan

Nations Leaguen historian ensimmäisestä painoksesta se kunnolla alkoi. C-sarjassa Suomen oli hyvä olla, sanottiin. Harmi tosin, ettei päästy D-sarjaan. Tulisi kerrankin sellaisia vastustajia, joita vastaan olisi mahdollisuuksia. Muistan, miten puhuttiin siitä, että tämän uuden kilpailuformaatin myötä Suomellakin voisi olla ainakin pienet mahdollisuudet arvokisoihin. Vuosi 2018. Unkari kaatui 1-0. Viro kaatui 1-0. Viro kaatui toistamiseen 1-0. Mitäs nyt, ajattelin. Kreikka kaatui 2-0. Hetkinen, mitenkäs Suomi nyt voittaa? Kahden viimeisen kierroksen tappioilla ei ollut väliä. Suomi varmisti lohkovoiton, paikan jatkokarsinnoissa ja nousun B-sarjaan. Se ei jäänyt suonenvedoksi. Vuonna 2019 alkoivat EM-karsinnat, joissa Suomi oli melko kovassa lohkossa Italian, Bosnia-Hertsegovinan, Kreikan, Armenian ja Liechtensteinin kanssa. Ei pitänyt olla mitään saumaa. Nappiin mennyt Nations League oli kuitenkin jo tehnyt tehtävänsä. Huuhkajat oli joukkue, jollaista Suomessa ei ole lähihistorian aikana nähty. Ei missään nimessä taitavin, mutta mielettömän sitoutunut. Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.

Siinä vaiheessa kun Suomi haki Armeniasta vierasvoiton ja peittosi kotonaan sekä Bosnia-Hertsegovinan että Kreikan, alkoi näyttää todella hyvältä. Huomasin omassa ajatusmaailmassanikin muutoksen. Kun peli alkoi, oli ainakin mahdollista, että Suomi voisi voittaa. Vuosi ja yksi päivä sitten Suomi valmistautui kaikkien aikojen kotiotteluun. Piti kaataa enää Liechtenstein ja oltaisiin EM-kisoissa. Vieläpä kierros ennen karsintojen päättymistä. Eikä edes Nations Leaguen kautta, vaan melko kovan EM-karsintalohkon kautta. Se on yhä edelleen uskomatonta. Miten ihmeessä oltiin tultu siitä 2016-17 vuodenvaihteen synkästä pohjakosketuksesta tähän pisteeseen? Kolme vuotta aiemmin se olisi ollut puhdasta utopiaa. Vielä kaksikin vuotta aiemmin, kun Moisander ja Hetemaj lopettivat maajoukkueessa. Loppuhan on historiaa, kuten hyvin tiedetään. Liechtenstein kaatui täysin rutiininomaisesti, ja Suomesta tuli hetkeksi futisyhteiskunta. Ja silti taas mietin: olikohan tämä nyt tässä? Onkohan EM-kisoissa ja niiden jälkeen Suomella mitään jakoa?

Kone ei hyydy

EM-kisoja ei koskaan tullut, oma ironiansa siinäkin Suomen näkökulmasta. Mutta joukkue pysyi. Ja taas alkoi Nations League, painos numero kaksi. Nyt B-sarjassa. Walesia vastaan tuli tappio heti alkajaisiksi, mutta jokin oli jo muuttunut suomalaisten asennoitumisessa. Ottelun ajateltiin olevan ihan suht tasainen. Irlanti kaatui vieraissa 1-0. Ei se aiheuttanut enää mitään älytöntä juhlaa. Se meni niin kuin pitikin, vaikka ennakkoasetelmissa Irlanti oli selvä suosikki. Siihen perään 2-0-voitto Bulgariasta, joka on matkalla alaspäin siinä missä Suomi on nousussa. Ja sitten vielä toinen voitto Irlannista. Harjoitusottelun 2-0-vierasvoitto Ranskasta hämmästytti. Harjoitusottelu toki – ja täysin turha sellainen, sanoisin. Silti tunsin jonkinlaista kansallisylpeyttä. Maailmanmestari kaatui Huuhkajien B-maajoukkueella. [readmore from=Huuhkajat] Se taisi olla Suomen pelaajillekin vähän spesiaalijuttu. Mutta ei sekään suonenvedoksi jäänyt. Koitti paluu arkeen. 2-1-vierasvoitto Bulgariasta. Suomi oli vedonlyöntiyhtiöiden mukaan voittajasuosikki. Muutama vuosi sitten tällainenkin olisi ollut ihan utopiaa. Bulgaria-peliä katsoessani huomasin: osaan jo odottaa Suomelta voittoja. Siitä on tullut tapa jopa Nations Leaguen B-sarjassa, mikä on ihan sairasta, kun ottaa huomioon, missä jamassa Huuhkajat oli vuodenvaihteessa 2016-17. En uskonut Huuhkajiin silloin, en pitkään aikaan sen jälkeenkään. Mutta Markku uskoi poikiin, ja pojat uskoivat Markkuun. Moni uskoi jo aiemmin, mutta nyt minäkin – sielultani wanha jäärä – sen huomasin: olen taas alkanut uskoa Huuhkajiin.

LUE MYÖS: