Käyhkön Kulma: Mixu Paatelaisella on käytössään kaksi kypsää ”theowalcottia” – miksei heitä valittaisi?

Vastataan heti otsikon kysymykseen: kyllä, pitäisi valita jompikumpi. Oikea kysymys on ennemmin minkälaisessa roolissa tämäntyylisten pelimiesten tulisi esiintyä Huuhkaja-paidassa.

Huuhkajien valmentaja Mixu Paatelainen vaikuttaa mieheltä, joka uskoo tinkimättä omaan sapluunaansa. Se on loistava asia, sillä jokaisella valmentajalla on oltava oma metodinsa, perusta pelaamiselle. Jalkapallovalmentaja ilman metodia on kuin ihminen ilman identiteettiä. Arjesta tulee äkkiä kovin hankalaa.

Siinä identiteetissä, minkä Paatelainen on valinnut Huuhkajille, ei itsessään ole mitään vikaa. Ajatusmalli on oikea: heikompaa pelaajamateriaalia on pyritty kompensoimaan pelitavan mukaan. Enempää valmentajalta ei sovi pitkässä juoksussa pyytääkään.

Paatelainen on tehnyt suuressa kuvassa oikeita ratkaisuja ja palapeli näyttää suurin piirtein oikein kasatulta. Lähemmässä tarkastelussa, suurennuslasi kädessä, paljastuu silti, että Pohjois-Irlanti-ottelun alla jotain lisää vielä kaivattaisiin. Ainakin yksi pala pitäisi vaihtaa.

Mitä huippuvalmentaja tekisi?

Okei, näitä juttuja on jonkin verran pyöritelty jo aiemmin ja monissakin eri medioissa, joten yritetäänpä tuoda tähän nyt jotain uudenlaista lähestymistä.

Kaikki kunnia Paatelaiselle, mutta ei hän näyttöjensä puolesta ainakaan vielä edusta maailman ykkösnimiä futisvalmennuksessa. Otetaanpa siis esimerkki huipulta jokusen vuoden takaa.

Kun Sven-Göran Eriksson otti 17-vuotiaan Theo Walcottin Englannin maajoukkueeseen MM-kisoihin mukaan vuonna 2006, moni hieraisi silmiään. Miksi tuolloin yksi futismaailman kärkivalmentajista päätyi tuohon ratkaisuun?

– Hänessä oli sellaista ekstraa jota etsin, Eriksson selventää teoksessaan ”Sven: My Story” ja painottaen samalla, että kyseessä oli uskalias haku.

Joukkueeseen oli tyrkyllä jo Wayne Rooney, Michael Owen ja Peter Crouch. Neljäs valinta olisi monien papereissa mennyt nihkeää kautta pelanneelle Jermaine Defoelle. Miksi sitten Walcott? Walcottin ”ekstra” oli ilmiömäinen nopeus ja tuolloin vielä muutenkin piilossa ollut potentiaali – edes osa Englannin lehdistöstä ei tajunnut kuka tämä yllätysnimi listalla oli!

Defoe ei puolestaan tarjonnut mitään ekstraa muihin ehdokkaisiin verrattuna. Historia sittemmin osoitti, ettei villi kortti tuonut pottia Erikssonin tapauksessa. Owen vieläpä loukkaantui kesken turnauksen – ja siitähän vasta soppa alkoikin. Lehdistö aloitti revittelyn, mutta aivan yhtä lailla Erikssonia oltaisiin voitu juhlia sankarina ja Walcottia ihmepoikana kuten Owenia oli juhlittu muutamia arvokisoja aiemmin.

Päätöksiä ei sovi arvioida lopputuloksen vaan sillä hetkellä käytössä olleen tiedon perusteella. Niinpä Erikssonin ratkaisu oli oikea, vai oletteko eri mieltä?

Paatelaisen ”Walcott”

Paatelaisen ”theowalcotit” ovat Alexei Eremenko junior, 31, ja Petteri Forsell, 24. He eivät valittaessa herättäisi samanlaista kohua – ehkä pikemminkin päinvastoin.

Paatelaista onkin jopa kannustettu ottamaan tuo riski eli hakemaan jotain ekstraa joukkueeseen. Paatelainen kenties jonkin verran empii valintaa. Hän pohtinee tuollaisen yksilön vaikutusta kollektiiviin, mutta tässä tapauksessa liiallinen kypsyttely olisi jo jääräpäistä. Eihän Erikssonkaan ollut Walcottia heti avaukseen asti laittamassa.

Nuori englantilainen olisi ollut tiukkojen paikkojen ”ekstra”, aivan kuten Eremenko junior tai Forsell olisivat Pohjois-Irlantia vastaan. Pahimmassa tapauksessa Suomi häviää eikä vaikkapa Forsellista ole mihinkään. Tuo ajatusmalli olisi silti oikea – aivan kuten Erikssonin tapauksessa.

Ennen peliä on turha miettiä lopputulosta, se on murehtimista. Sopivampaa on miettiä tekijöitä, jotka vaikuttavat lopputulokseen. Se on huolehtimista.

Huolehdipa Paatelainen siis asia kuntoon! Ei tarvitse ottaa molempia kaksikosta, mutta jompikumpi jo toisi sitä kaivattua ”ekstraa”.

Jaakko Käyhkö
Twitter: @JaakkoKayhko