Näkökulma: Ei se niin vaikeaa ole – Veikkausliiga kaipaa suorempia linjanvetoja

Tiedättekö, mitä erikoista tässä viikossa on? Tietysti se, että Veikkausliigassa pelataan ottelusiirrosta johtuvaa HJK:n ja SJK:n ruuhkaviikkoa lukuun ottamatta vain yksi ottelu per joukkue. Sarjaohjelma ei ole kaikilta osin kovinkaan looginen, mutta kyseessä on karkeasti katsottuna kauden neljäs yhden ottelun viikko. Kaksi ensimmäistä ajoittuivat aivan alkukauteen, keväthankien ollessa vasta sulamassa, mutta sen jälkeen on tahkottu enimmäkseen kahden pelin viikkotahdilla. Kahdeksassa viikossa jokainen joukkue on siis pelannut 11-13 ottelua.

Toukokuun puolivälin tienoilla MTV kertoi, että Veikkausliigaan suunnitellaan sarjajärjestelmän uudistusta. Tapetilla on uutisen mukaan lähinnä kaksi eri vaihtoehtoa: joukkuemäärän supistaminen 10:een, tai loppusarjojen liittäminen osaksi sarjajärjestelmää (lue lisää aiheesta täältä). Ajatus on oikea, mutta vain tietyiltä osin. Siitä lienee enemmistö Veikkausliigaa seuraavista – ja ainakin sitä pelaavista – samaa mieltä, että otteluita on liikaa. Mutta olisiko asian muuttamiseksi olemassa yksinkertaisempiakin keinoja?

Vertailu Bundesliigaan osoittaa ottelumäärän järjettömyyden

Otetaanpa alkuun vähän vertailukohtaa jalkapallon huipputasolta. Maasta, jossa kaikki sarja- ja cup-järjestelmiä koskevat ratkaisut ovat omasta mielestäni tehty niin oikein kuin vain voi oikein tehdä. Eli Saksasta.

Koko kauden 2017-2018 aikana Bundesliigassa pelattiin kahden kierroksen viikkoja kaikkiaan kaksi. Suomessa niitä tulee tuplamäärä jo kahden ensimmäisen kuukauden aikana.

Saksan Bundesliigassa pelataan lähes sama määrä kierroksia kuin kotimaisessa Veikkausliigassakin, 34. Suomessa kierrosten määrä on nykyisellä järjestelmällä 33. Ero on kuitenkin siinä, että Suomessa sarjakausi on ilmastosyistä pakko ahtaa 6,5 kuukauteen, kun Bundesliigassa kausi kestää hieman vajaat yhdeksän kuukautta. Koko kauden 2017-2018 aikana Bundesliigassa pelattiin kahden kierroksen viikkoja kaikkiaan kaksi. Kaksi. Suomessa niitä tulee tuplamäärä jo kahden ensimmäisen kuukauden aikana. Toki saksalaisseuroista puolisentusinaa pelaa usein kahdesti viikossa europelien takia – luonnollisesti huomattavasti laajemmalla materiaalilla – ja myös Saksan cupia pelataan kauden aikana neljä kierrosta arkipäivisin. Tämä pitäisi kuitenkin nähdä meilläpäin enemmänkin mahdollisuutena, eikä vastaväitteenä.

Voisiko sarjajärjestelmä olla tasapuolinen ja urheilullinen?

Lähtökohta on siis selvä. Jotta otteluiden tempo ja laatu kasvaa, aikaa pelaajien palautumiselle ja kenttien kunnon ylläpidolle jää, harjoittelu lisääntyy ja mitä todennäköisemmin myös loukkaantumiset vähenevät, on ottelumäärää pakko vähentää. 26 olisi aivan hyvä määrä ainakin siihen saakka, kunnes stadionolosuhteita on kehitetty merkittävästi nykyisestä kaikilla tai lähes kaikilla pääsarjapaikkakunnilla.

Mutta voisiko ratkaisu olla myös jokin muu kuin joukkuemäärän vähentäminen tai loppusarjat? Väitän, että voisi. Kolminkertaisessa sarjassa on jo lähtökohtaisesti se ongelma, ettei sarjajärjestelmä ole urheilullisesti täysin tasapainossa. Ideaalitilanteessa kaikki joukkueet kohtaavat toisensa yhtä montaa kertaa kotona ja vieraissa, ja kaikilla on kotiotteluita sama määrä. Nykyinen järjestelmä suosii edellisellä kaudella paremmin menestyneitä. Tuo tasapuolisuuden vaade ei loppujärjestelmämallissa toteutuisi, enkä kieltämättä ole muutenkaan loppusarjan vankkumaton kannattaja. Toki panoksellisia otteluita nähtäisiin loppusyksyyn asti, mutta romantikko minussa toivoo suoraa kaksinkertaista sarjaa. Haittapuolena loppusarjassa olisi sekin, ettei koko ottelukalenteria voitaisi tehdä kerralla.

Laajennetaan supistamisen sijaan

Entäs se kymmenen joukkueen nelinkertainen sarja sitten? Siinä toteutuisi urheilullisuus, mutta tehtäisiinkö samalla kotimaiselle jalkapalloilulle karhunpalvelus? Laadukkaatkin organisaatiot pelaisivat veitsi kurkulla ja joutuisivat aika ajoin hakemaan vauhtia alempaa. Pelipaikkoja kotimaisille junioreille olisi nykyistä vähemmän tarjolla. Siksi oma ehdotukseni ei olekaan sarjan supistaminen vaan sen laajentaminen. Kyllä siihen suomalaisen jalkapalloilun pelaajatuotanto, kannattajapohja ja pääsarjakelpoiset kaupungit ja ennen kaikkea organisaatiot riittävät. Tulevaisuudessa ihanne voisi olla jopa se, että Veikkausliigaa voitaisiin pelata 16 joukkueen kaksinkertaisena sarjana, mutta se edellyttäisi sitä, että kausi pitäisi pystyä käytännössä aloittamaan maaliskuun alkupuolella. Ilmastollemme emme voi mitään, joten tämä skenaario edellyttäisi riittävästi tekonurmikenttiä, edes varakentiksi. Mutta jospa lähdetään liikkeelle 14 joukkueen sarjasta. Jokaisen nykyisen veikkausliigaseuran johto ja toiminta on terveemmällä pohjalla, kuin mitä viimeisten vuosikymmenten aikana on joiltain kriisiorganisaatioilta nähty. Potentiaalia on lisäksi nykyisessä Ykkösessäkin.

Helsinki pystyy elättämään helposti (ainakin) kaksi järkevästi pyöritettyä pääsarjaseuraa, Pohjanmaalta on liigaan tunkua ainakin Jaron ja KPV:n verran, ja kyllä KTP:n, Oulun ja JJK:nkin pystyy pääsarjaan kuvittelemaan. Miksei tietysti perinteitä uhkuvan Hakankin? Ja kun vielä kauemmas tulevaisuuteen pälyillään, niin eihän sillekään mitään estettä ole, etteivätkö vaikkapa Mikkeli tai Pori pystyisi tulevaisuudessa taas pääsarjajalkapalloilusta nauttimaan. Vaihtuvuuttakin syntyisi, jos 14 joukkueen sarjasta putoaisi kaksi suoraan ja kolmanneksi viimeinen karsisi paikastaan.

Pelin taso hyvin, kaikki hyvin?

Nyt joku tietysti älähtää, että ei suomalainen pelaajatuotanto riitä 14 joukkueen pääsarjaan, taso laskee liikaa, ja taas kärsitään kriisiseurojen hissimatkoista. Olen eri mieltä.

Kuka kehtaa edes väittää, että Veikkausliigan taso putoaisi merkittävästi, jos sarjassa olisikin pari maalivahtia enemmän, kymmenkunta pelaavaa puolustajaa lisää tai vaikkapa viitisen hyökkääjää enemmän?

Jo nyt joka vuosi nousee vaikkapa Kakkosesta Veikkausliigaan päteviä pelureita. Tällä kaudella läpimurtoaan ovat tehneet vaikkapa KuPS:n nuori maalivahti Miika Töyräs tai FC Lahden Teemu Jäntti. Viime kauden Kakkosen pelaajie molemmat. Kuka kehtaa edes väittää, että Veikkausliigan taso putoaisi merkittävästi, jos sarjassa olisikin pari maalivahtia enemmän, kymmenkunta pelaavaa puolustajaa lisää tai vaikkapa viitisen hyökkääjää enemmän? Jos kotimaisten pelaajien taso sattuisikin kovassa kilpailussa epäilyttämään, niin globalisaation aikakaudella halukkaita tulijoita on Veikkausliigaan aina vain enemmän – Itä-Euroopasta, Latinaisesta Amerikasta tai tutummasta suunnasta Afrikasta. Ja epäilemättä kotimaisia pelaajia halvemmalla. Kun kotimaisesta jalkapalloilusta keskustellaan, ovat keskiössä usein hyvin oikeutetusti liigapaikkakuntien stadionolosuhteet. Parantamisen varaa on edelleen monella nykyisellä ja tulevalla pääsarjakaupungilla, mutta jo nyt ollaan hyvällä tiellä. Varmaa on ainakin se, että kun kuntapäättäjät päättävät stadionhankkeisiin liittyvästä julkisesta rahoituksesta, on mukaantulo todennäköisempää, jos visio pääsarjafutiksesta näyttäytyy realistisempana kuin Ykköseen tai Kakkoseen jämähtäminen. Ja olosuhdekehityksessä on pitkälti avain koko suomalaisen jalkapallon edistymiseen. Seurajohtajat luultavasti vastustavat ottelumäärän pudottamista, mutta tämäkin haaste pitäisi pystyä kääntämään vahvuudeksi. Kun tuote on kunnossa, pitäisi sitä pystyä myymään paremmin, ja juuri ottelutapahtumien markkinoinnissa on tällä hetkellä suuri peiliin katsomisen paikka.

Jos otteluista sinänsä onnistutaan tekemään kiinnostavia ilman hokkuspokkustemppuja, ja kannattajapohja vakiintuu, on kassavirtakin tasaisempi. Tätä tehtävää helpottaisivat mahdollisimman kiinteät ottelupäivät ja alkamisajat, kun tällä hetkellä kalenteri on lähinnä sillisalaattia. Mikäli joku seurapomo jää kaipaamaan lisätuloja vähenevän ottelumäärän jälkeen, tarjoutuu tälle toki mahdollisuus houkutella nimekkäitä ulkomaisia seuroja ystävyysotteluihin kauden alla tai yhden ottelun viikoilla. Sellaisilla on rahaa tehty ennenkin. Kun tällä kaudella kahden ottelun viikkoja pelataan ”noin kahdeksan”, merkitsisi kierrosmäärän putoaminen seitsemällä jo sinänsä lähes ideaalista tilannetta jo ilman tarvetta kauden pidentämiseen. Tarkan markan seurapomot voisivat hakea lohtua siitäkin, että kenties suppeampi sarja poikisi myös säästöjä henkilöstökuluissa rotaation tarpeen laskiessa ja loukkaantumisten vähentyessä.

Muistetaan myös Suomen Cup ja arvokisaunelma

Mikäli sarjaa laajennetaan 14 joukkueeseen ja kierrosmäärää samalla lasketaan, tarjoaisi se lisäksi mahdollisuuden palauttaa Suomen Cupille sille kuuluvaa arvostusta. Perinteikäs kilpailu on onnistuttu viemään erilaisilla muutoksilla niin kauas sen alkujuurilta kuin suinkin mahdollista, mutta rikkinäinen on mahdollista myös korjata.

Jos lohkovaihe korvattaisiin taas pelkällä pudotuskilpailulla, ja liigajoukkueet tulisivat mukaan vaikkapa jo 64 joukkueen kierrokselle ja alasarjajoukkueille annettaisiin automaattinen kotietu vaikkapa neljännesvälieriin asti, voisi tuote taas alkaa kiinnostaa alempien sarjatasojen seuroja ja yleisöä. Finaalin uudeksi vakituiseksi ajankohdaksi joku elokuinen lauantai, välierät vaikkapa kesäkuussa, puolivälierät helatorstaina ja neljännesvälierät äitienpäivänä? Näin kaksi ensimmäistä varsinaista kierrosta voitaisiin pelata valmistavina otteluina vaikkapa maaliskuussa, jolloin alempien sarjatasojen kokoonpanot ja olosuhteetkin voisivat olla jo jonkinlaisessa kunnossa. Kahden ottelun viikkoja tulisi näin kuitenkin kesken kauden vain osalle pääsarjajoukkueista, eikä ottelutahti kasvaisi liian raastavaksi. Tällaisen cup-ohjelman toteuttaminen pitäisi kuitenkin tarkistaa vuosi vuodelta, sillä sitäkään mahdollisuutta ei voida laiminlyödä, että joskus Veikkausliigassa olisi pakko pitää reilun kuukauden arvokisatauko. Entä, jos kävisikin niin onnellisesti, että Suomi selviytyisi vuoden 2020 EM-turnaukseen? Tällöin 33 ottelun sarja olisi sula mahdottomuus.

LUE MYÖS: