Näkökulma: Uusi Euroopan Superliiga on ajankuva – jalkapallo lipsui jo kauan sitten vääriin käsiin

Loppujen lopuksi kyse on aina rahasta ja vallasta. Niin myös eurooppalaisen ja kansainvälisen huippujalkapallon uuden Superliigan kohdalla. 12 maanosamme suurta seuraa ilmoittivat sunnuntain ja maanantain välisenä yönä aikovansa irtaantua muista UEFA:n alaisista huippukilpailuista (Mestarien liiga ja Eurooppa-liiga) ja perustaa oman Superliigansa. Asiasta on puhuttu paljon, spekulaatioita on esitetty ja huhuja on kiertänyt, mutta tähän päivään asti kukaan meistä ei halunnut uskoa, että tämä tapahtuu.

Nyt olemme uuden äärellä, arpa on heitetty. Muun muassa kattojärjestö FIFA ja Iso-Britannian pääministeri ovat osoittaneet kieltävän näkemyksensä uutta liigaa kohtaan. Saksalaisseuroista Bayern München ja Borussia Dortmund eivät aio lähteä kilpaan mukaan, ja myös PSG on tehnyt liigaan pesäeroa, ehkä pääasiassa sen takia, että se saa UEFA:lta paljon tv-tuloja. Edelleen on ehkä periaatteessa mahdollista, ettei Superliiga toteudu, mutta UEFA:n tilanne kävi jo tukalaksi näin monen ison seuran irtauduttua omilleen. Se tosin ilmoitti uudistavansa Mestarien liigaa ja palkitsemisjärjestelmää, mutta toimiiko se tätä kartellia vastaan jää nähtäväksi. Eiliset ja tämänpäiväiset uutiset, artikkelit, kolumnit ja twiitit aiheuttavat suurta tuskaa todellisen jalkapallon ystäville. Pelin pitäisi olla keskiössä, ja tällainen valikoidulle joukolle keskitetty minisarja on sanomattakin pelille pahaa tekevä asia. Seurojen johtajat ja tämän Superliigan johtokunta eivät ota kuuleviin korviinsa pelaajien, joukkueiden, kannattajien tai fanien kieltäviä huutoja. Tuntuu kuin hyvän jalkapallon kerjäläisten muodostama oppositio vaimennettaisiin täysin. Kirjaimellisesti kaikki, koko muu yhteisö huutaa ”Ei!”, mutta se ei vaikuta päätöksentekoon. Suurimmat seurat haluavat vallan itselleen ja samalla myös enemmän rahaa. Voi olla, että tämä olisi tapahtunut ilman COVID 19 -pandemiaakin, mutta on selvää ettei sen vaikutusta voida laskea pois. Siitä huolimatta, kaiken keskellä on valta ja raha. Pandemia tulee kärjistämään varallisuuseroja niin yksityisessä kuin julkisessakin taloudessa. Markkinataloudessa suuret syövät pienemmät joko ylivoimaisilla markkinaosuuksillaan, fuusioilla haettavin synergiaeduin tai yrityskauppojen kautta. Sama tapahtuu jalkapallossa. Pidimme siitä tai emme. Kyseessä onkin ehkä se kaikista irvokkain esimerkki tästä asiasta. Suurimmilla on pääomia niin paljon, että voivat valita kilpakumppaninsa ja sulkea heikommat samalla poia ottelumääriä ja televisiointipääomia ohjaten. Yllättyisikö kukaan, jos vaikkapa Amazon lähtisi televisioimaan kyseisen liigan ottelut? Se vasta olisi jotain. Jalkapallokapitalismi on kääntynyt väärille raiteille ja nyt se on etenemässä kohti törmäyskurssiaan. Kun jalkapallokapitalismi on mahdollistettu etenemään tähän pisteeseen, lopputulos on kaikkea muuta kuin demokraattinen ja solidaarinen. Toisaalta (jalkapallo)kapitalismille ei ehkä ole olemassa hyvää vaihtoehtoa. Ajan kuva. Sitä tämä on. Köyhyys on olemassa siksi, että emme voi tyydyttää tarpeeksi varakkainta osaa yhteiskunnasta. Samalla tämä varakkain osa tekee kaikkensa maksimoidakseen vaurauttansa, ja se tehdään hinnalla millä hyvänsä. Superliigan kohdalla hinnan maksaa koko muu jalkapalloyhteisö. Superliiga on eriarvoisuuden ilmentymä ja osoitus suurimpien jalkapalloseurojen kartellista. Se, mitä tarvitaan, on vastapaino: urheilupoliittista ja poliittista demokratiaa sekä vahvat kansalaisyhteiskunnat – tässä tapauksessa kannattajakunnat. Yleisellä tasolla on todettava, että kapitalismi sinänsä mahdollistaa meille monia asioita, jotka ovat välttämättömiä. Jos pysytään kuitenkin jalkapallossa, niin yksi niistä välttämättömistä asioista on hyvä, kaikille sama peli. Siksi kartellin omaisesti koottu tiettyjen seurojen valikoitu liiga ei ole mitään muuta kuin epätyydyttävä asia. Kun jalkapallossa on edetty muun yhteiskunnan ohella kohti pääomavaltaista järjestelmää, ja samalla pääomia ei olla säännelty kuin hyvin löyhästi, on edetty tilanteeseen, jossa suurimmat seurat saavuttavat vaikutusvaltaisemman aseman kuin lajin kattojärjestöt. Nyt suurimmat seurat ottavat askeleet kohti yhteisomistusta. Niillä on pääomia, mutta myös velkaisuusasteet ovat huolestuttavalla tasolla, ja siksi puhutaan myös päätöksenteon ohjaavasta tekijästä, etenkin kuuden suurimman seuran osalta. Kuusi suurinta seuraa pitävät todella määräävää asemaa. Varat keskittyvät vahvasti näille kuudelle, ja ne myös päättävät muusta potin jaosta, sikäli kun alla oleva twiittiketju kertoo osaa totuudesta. Suunnitelma takaisi 15 osallistuvalle seuralle suuret kassavirrat, joilla ne saisivat täytettyä tasevajeitaan. Toisaalta, liigan jäsenet saisivat kertaluontoisia maksueriä 350 miljoonaa euroa per joukkue, mutta niin kutsuttu ”Big 6” saisi tuon täyden summan muiden tyytyessä 100-112.5 miljoonaan euroon. Viisi Superliigaan karsinutta seuraa jäävät pienemmälle osalle, jonka lisäksi heillä ei ole sananvaltaa otteluohjelmaan tai kaupallisten varojen potin jakoon (15% tuloista). Liiga puhuu tasa-arvoisesta liikevaihdon jakamisesta; potti on yhteensä lähes kaksi miljardia euroa, mutta karsinnan kautta päässeet viisi seuraa eivät ole potin saajia. Urheilullisilla tekijöillä ei ole väliä, vaikka jotkut saattavat perustella liigaa kovatasoisemmilla otteluilla ja parhaiden pelaajien vetovoimaisuudella. Superliigassa kakku on kuudella suurimmalla ja muut saavat mitä jää. Voimmekin miettiä, miksi tähän sarjaan edes osallistuu muut kuin kuusi suurinta? Joka tapauksessa kaikkia nimittävä yhteinen tekijä on ahneus; rahan ja vallan kyltymätön jano. Jalkapallon selkäranka, kaiken ydin, on kaunis peli. Kansan ja ihmisten, kannattajien ja fanien urheilu. Eri konteksteissa vuosikymmenten ajan on oltu huolissaan pelin suunnasta. Viimeisen ehkä noin kymmenen vuoden aikana kaupallisuus ja raha ovat ottaneet yhä vain enemmän jalansijaa kauniissa pelissä. Kentälle ovat astuneet suuryhtiöt, valloittajat ja pelistä tietämättömät johtajiksi itseään kutsuvat henkilöt ja ryhmittymät. Kuten todettua, eliitti ulottaa lonkeronsa myös vihreälle veralle. Seurat eivät ole enää seuroja, ne ovat suuryrityksiä, joista osa on pörssilistattuja. En tiedä onko se varsinaisesti väärin, mutta peli kadottaa kaikkea puhtauttaan. Valta keskittyy kapealle kärjelle. Kattojärjestöillä ei ole valtaa tai resursseja valvoa, eikä myöskään korruptoituneita kattojärjestöjä valvota. Miten peli voi muuttua, kun pelisääntöjä ei ole? Tai jos on, niin niitä ei noudateta, tai ne ovat liian löyhiä. Pääomia ei säännellä, ja kaikki mainittu pääsee tapahtumaan. Eurooppalainen jalkapallo on menossa suuntaan, jossa arvokisoihin ja otteluihin päästetään – kun stadionit avautuvat – katsojia, joilla on tietty likviditeetti. Urheilu, joka kuuluu kaikille ja on monelle henkireikä ja elämä, rajataan tietylle yhteiskuntaluokalle. Stadionit tyhjentyvät kannattajista ja täyttyvät hiljaisuudesta. Tarkasti kuuntelevat voivat kuulla samppanjapullon avautuvan ja lasien kilisevän. Vai oliko se sittenkin lantti kenttämestarin takataskussa? Uskon, että tässä on kyse jopa isommasta asiasta kuin jalkapallosta, mutta pelkästään jalkapallo riittää syyksi. Se riittää syyksi sille, että kannattajat, oikeat fanit ja kausikorttilaiset protestoivat ja ihmiset ymmärtävät mistä on kyse. Mutta sekin on osa tätä pyramidia, jonka juurella elämme: nimittäin turhat unelmat. Ainakin on vuoden 2022 maailmanmestaruusturnaus Qatarissa, jota odottaa.

LUE MYÖS: