Näkökulma: Nations League -vuosi on kaikkea muuta kuin välivuosi – hukkasiko Huuhkajat parhaan saumansa MM-kisoihin jo vuosi sitten?

Huuhkajat on pelannut päävalmentajansa Markku Kanervan johdolla kahdet kokonaiset arvokisakarsinnat ja kaksi painosta Nations Leagueta. Tulokset tekevät valmentajan, eikä ole yhtään liioiteltua sanoa, että elämme täysin historiallista aikaa. Niin uskottavan jalkapallomaajoukkueen Kanerva on Suomesta näinä vuosina tehnyt.

Kuten tiedämme, ne ensimmäiset kokonaiset arvokisakarsinnat veivät Suomen historiallisesti ensimmäiseen miesten arvoturnaukseensa, viime kesänä pelattuihin EM-kisoihin. Kovin kauas ei jäänyt myöskään historiallinen MM-jatkokarsintapaikka, sillä Suomi taisteli playoffeihin pääsystä vielä tiistain päätöskierroksella. Hallitseva maailmanmestari Ranska oli kuitenkin parempi maalein 2-0.

Lohkon kakkospaikan vei tappiottomasti karsinnat läpi pelannut Ukraina. FIFA-rankingin sijalla 22 oleva maa jatkaa taistelua MM-tasolle paluusta 16 vuoden poissaolonsa jälkeen.

Suomen sijoitus karsinnoissa oli kolmas – eli juuri se, mitä kolmoskorin maalta voidaan odottaakin. Fakta kuitenkin on, että MM-kisoihin on erittäin vaikea päästä. Sinne edetäkseen ”Suomen tasoisen maan” pitää voittaa myös itseään järeämpiä joukkueita – paitsi lohkovaiheessa, niin varsinkin jatkokarsinnoissa. Seuraaviiin, vuonna 2026 laajennettaviin MM-kisoihin Eurooppa saa kolme lisäpaikkaa, mutta EM-karsinnat tulee jatkossakin olemaan helpommin läpäistävä karsinta.

Jossittelun voi ulottaa vaikka vuoden taakse

Menestystä Huuhkajille on tullut molemmilla Kanervan kausilla myös Nations Leaguessa, niin sanotusti ”omankokoistensa seurassa”. Syksyllä 2018 Huuhkajat voitti Nations Leaguessa neljä ottelua putkeen päästämättä maaliakaan ja juhli nousua B-liigaan. Vuoden 2020 syksyllä Suomi voitti niin ikään neljä ottelua kuudesta, mutta tällä kertaa sama saldo 4-0-2 riitti vain kakkossijaan. Wales sai 16 pistettä 18 mahdollisesta ja voitti lohkon.

Kun mitkä tahansa arvokisakarsinnat päättyvät ei-toivottuun tulokseen, itse kisoista karsiutumiseen – ja varsinkin täpärään karsiutumiseen – jää jossiteltavaa aina. MM-karsinta on tiivis ja tiukka rutistus, jossa jokainen ottelu voi olla ratkaisupeli. Se, että pakkovoitoista puhutaan vasta viime kierroksilla, vääristää. Toisen kierroksen Ukraina-peli oli vähintään yhtä tärkeä kuin Ranskan eilinen vierailu.

Oliko Suomi liian passiivinen maaliskuun kahdessa ottelussa EM-kisoihin valmistautuessaan, kun plakkariin tuli vain kaksi pistettä? Olisiko aktiivisempi pelitapa tuonut voiton vaikkapa Bosnia ja Hertsegovinasta? Kalliiksi kävi tietenkin etenkin välienselvittely Ukrainan kanssa, sillä pisteet menivät keltasinisille 4-1. Yksi maali kotipelissä Ukrainaa vastaan lisää, ja jatkokarsintapaikka olisi meidän.

Huomionarvoista on, että jossittelu voidaan ulottaa myös paljon kauemmas, eli vuoden taakse. Oli 18. marraskuuta, 2020, kun Huuhkajat kohtasi vieraskentällä Walesin. Panoksena oli lohkovoitto ja nousu A-liigaan. Suomi sai otteluun katastrofaalisen alun, kun Jere Uronen ajettiin ulos jo 12. minuutilla hänen revittyään takaapäin Harry Wilsonin nurin. Huuhkajat taisteli urhoollisesti 80 minuutin alivoimastaan huolimatta, mutta sai lähteä kotimatkalle 1-3-tappio niskassaan.

Nyt, kun kaikki Euroopan MM-karsintalohkot on pelattu valmiiksi, voidaan todeta ääneen yksi tosiasia. Voitto tuosta ottelusta olisi vienyt Huuhkajat ensi maaliskuun MM-jatkokarsintaan. 15 pistettä olisi ollut paras B-liigan lohkovoittajan pistesaldo, ja varapatruuna olisi aseteltu Markku Kanervan pyssyyn.

Nyt Nations Leaguen kautta jatkokarsintoihin etenivät 13 pistettä saanut Itävalta ja 12 pistettä haalinut Tshekki. Paikan olisi ottanut Wales, ellei se olisi kivunnut MM-karsinnoissa oman lohkonsa toiseksi Tshekin ohi.

Menneiden märehtiminen on luonnollisesti hyödytöntä. Pallo on pyöreä. Ottelut voivat ratketa sekunnin kymmenyksessä tehtävään virheratkaisuun, tuomarivirheeseen, epäonniseen pomppuun huonolla kentällä tai muutamaan senttimetriin pallon osuessa maalipuihin. Tai, kuten usein käy, yksinkertaisesti siihen, että vastustaja on parempi.

Kuten on tapana sanoa, pitkässä juoksussa tuurit menevät tasan. Lohkomuotoinen karsinta tuo kyllä voimasuhteet esiin, ja sekä Wales että Ukraina ovat ansaitusti mukana maaliskuun playoffeissa.

Ylpeyttä ja kunnianhimoa samaan aikaan

Suomen valmentajan, pelaajien ja kannattajien tiistaisista reaktioista on joka tapauksessa helppo huomata, että on mahdollista olla samaan aikaan hyvin ylpeä joukkueen peliesityksistä ja silti vaatia siltä enemmän. Suomi ei ole enää mahdottoman kaukana MM-tasosta, ja enää pitäisi ottaa se viimeinen loikka.

Jos vielä neljä-viisi vuotta sitten Nations Leagueta ylenkatsottiin ja sille ehkä naureskeltiin vähän ”turhana hupiturnauksena”, niin ei naureskella enää. Nations League nousuineen, putoamisineen ja finalfoureineen on tuonut maajoukkuepeleihin lisäjännitystä, joka innostaa jopa huippumaita. Ja mikä Suomen kannalta vielä tärkeämpää, siitä on tullut kiinteä osa arvokisakarsintoja.

Jo vuonna 2018 Suomi lunasti Nations Leaguen kautta piletin EM-kisojen jatkokarsintaan, jota se ei lopulta kuitenkaan edes tarvinnut. Takaportti oli erittäin lähellä aueta myös viime vuonna, mutta kuten todettua, Wales ei antanut Huuhkajien juhlia Cardiffissa vuosi sitten.

Ensi vuoden Nations League on kuitenkin Suomelle taas uusi mahdollisuus. Joukkueen hyökkäyspelaamiseen on löytynyt uusia ideoita, jokunen pelaaja saanee jo tammikuussa eteenpäin vievän siirron ja kaksi kolmasosaa Nations Leaguen peleistä pelataan kesäkuussa, jolloin Pohjoismaiden sarjoissa pelaavat pelaajat ovat parhaassa vireessään ja Suomen kesä kukkeimmillaan.

Vuonna 2018 pelatusta Nations Leaguesta EM-kisojen jatkokarsintaan pääsi peräti 16 maata tavoittelemaan neljää viimeistä kisapaikkaa. Nyt paikkoja jatkokarsinnassa on ”vain” 12, sillä Saksa saa vuoden 2024 EM-isäntänä automaattisen kisapaikan.

Keväällä 2024 pelattavassa EM-jatkokarsinnassa jaetaan vielä kolme paikkaa EM-kisoihin. Sitä ennen vuonna 2023 pelattavista EM-karsinnoista on kisoihin selvitetty yhteensä 20 maata, eli kunkin karsintalohkon kaksi parasta. Jo se, että Suomi onnistui nousemaan vuonna 2018 B-liigaan, oli merkittävä juttu, sillä edellisellä kerralla playoff-vaiheeseen etenivät kaikki A-liigan (1) ja B-liigan (4) maata, jotka eivät kisapaikkaa varsinaisten EM-karsintojen kautta saaneet.

Nations Leaguessa menestymisestä saa rahapalkintoja ja voitonriemua, mutta mitä paremmin kilpailussa pärjää, sitä paremmat mahdollisuudet on myös arvokisakarsintojen playoff-vaiheeseen. B-liigalaisena Suomella on playoff-paikka jo lähes varmasti plakkarissa, mutta lohkovoitto tai kakkossija toisi todennäköisen kotiedun (ja kevyemmät vastustajat) jatkokarsintaan. C-liigaan putoaminen puolestaan käytännössä tuhoaisi haaveet päästä vuoden 2026 MM-kisojen jatkokarsintaan Nations Leaguen kautta.

Katse tulevaisuuteen rauhallisin mielin

Lähes jokaisella maalla arvokisa- tai karsintaprojektin päättymiseen liittyy myös haikeita pelaajien jäähyväisiä. Huuhkajien joukkueesta astuivat nyt sivuun ainakin monivuotinen luotettava topparipari Paulus Arajuuri ja Joona Toivio, joiden yhteinen taival alkoi jo juniorimaajoukkuetasolla. Kanervan viiden vuoden jakso päävalmentajana on kuitenkin näyttänyt mallia siitä, miten hallittu sukupolvenvaihdos tehdään.

Kun Niklas Moisander, Alexander Ring, Perparim Hetemaj ja Kari Arkivuo vetäytyivät maajoukkueesta, saattoi monilla olla pelonsekainen huoli siitä, ”kuinka meidän nyt käy”. Niin hienoja ja luotettavia pelaajia kuin Arajuuri ja Toivio ovatkin, oli eilisillan lopettamisuutisiin helpompi suhtautua yllättävänkin rauhallisesti.

Urho Nissilän tai Robert Ivanovin rohkeat ja ennakkoluulottomat otteet Ranskaa vastaan kertovat paljon siitä, millaisella itseluottamustasolla Suomen maajoukkuepelaajat tätä nykyä ovat. Se puhuu hyvää myös siitä, millaisella psykologisella silmällä ja selkeän taktisilla ohjeilla joukkuetta johdetaan. Steppi Veikkausliigasta hyvälle kansainväliselle tasolle ei vaadikaan enää tikapuita, vaan näyttää ihan tavalliselta pieneltä kynnykseltä.

Kun Arkivuo, Hetemaj ja Moisander vetäytyivät maajoukkueesta, ei Robert Ivanov ollut pelannut vielä otteluakaan Veikkausliigaa, vaan korkeimmillaankin Ykköstä. Daniel O’Shaughnessy pelasi tuolloin Englannin 4. sarjatasolla Cheltenhamin joukkueessa ja Leo Väisänen haki askeliaan Hollannin toisella sarjaportaalla. Eilen tämä kolmikko pelasi triona hienon ottelun Ranskan megatähtiä vastaan.

Niko Hämäläisellä oli mainitun ”edellisen ison sukupolvenvaihdoksen” aikaan vain viisi ottelua kokemusta aikuisten sarjapeleistä. Kaan Kairinen palasi Tanskasta takaisin Veikkausliigaan vauhtia hakemaan ja Urho Nissilä lähti juuri ensimmäiselle, penkin alle menneelle ulkomaanturneelleen.

Kaikesta tuosta on aikaa vain pyöreät kolme vuotta. Siinä ajassa – tai oikeammin kunnolla vasta tänä vuonna – O’Shaughnessystä, Ivanovista, Väisäsestä, Hämäläisestä ja Nissilästä on kasvanut Huuhkajien uusia luottomiehiä, joille on epäilemättä iso tontti varattuna ensi vuoden Nations Leaguessakin. Kuten lienee pian myös Kaan Kairiselle ja vaikkapa Anssi Suhosellekin, jos suuri kapteeni Tim Sparv myös lähiaikoina maajoukkueesta väistyy.

Ivanov, Väisänen ja O’Shaughnessy ovat niitä uusia tukipilareita, joille Toivio ja Arajuuri antoivat sen saman viestikapulan, jonka aikanaan Moisander on samihyypiöiltä ja petripasasilta saanut. Pelaajajatkumon turvaajia. Niitä uusia konkareita, jotka antavat Aapo Halmeelle, Taneli Hämäläiselle tai Miro Tenholle aikaa kasvaa avainpelaajan mittoihin. Jo ensi kesänä tarvitaan laajaa materiaalia, kun kesäkuussa pelataan lyhyessä ajassa peräti neljä Nations Leaguen peliä putkeen.

”Seuraavat karsinnat ovat meidän”

Tämän luottamuksen tulevaisuuden suuriin suomalaisiin jalkapalloilijoihin on Markku Kanervan aikakauden mullistava kestomenestyminen saanut aikaiseksi. Enää ei tule rauhaton olo, kun joku johtava pelaaja huiskuttaa silmäkulma nykien yleisölle jäähyväisiään. Nyt tilalla on usko, että seuraavat karsinnat voivat sittenkin olla taas meidän.

Tietenkin sekä EM-kisojen että MM-kisojen laajeneminen hyödyttävät Suomen kaltaisia ei aivan terävimmän kärjen maita. Karsintapolku ei ole lainkaan niin kivinen ja kuoppainen kuin ennen, ja nyt voidaan keskittyä niihin viimeisiin sitkeisiin kantoihin – voittamaan oikeilla hetkillä Ukrainan, Walesin ja jopa Ranskan tasoisia maita.

Samalla pitää myös hyväksyä se, että Nations League ei ole minkäänlainen ”harjoitusturnaus”, vaan suorin reitti jatkokarsintoihin. Mitä pidempään Suomi (vähintään) B-liigassa pelaa ja mitä paremmin siellä menestyy, sitä parempia ovat mahdollisuudet yltää myös arvokisoihin. C-liigaan putoaminen olisi ensi vuonnakin katastrofi, jota emme halua kokea.